Vähän jäi viileäksi hernekeitto (13.1.2017)

Edellisestä kätköilystä olikin aikaa. Zeppiz kysäisi milloin mentäisiin kätköilemään. Katsottiin vähän työvuoroja ja kalentereita ja sovittin päivä.

Torstai-aamuna Zeppiz tuli ullakkokoiransa kanssa. Pakattiin Pölyttäjään eväät ja molempien geokoirat. Puhelimeni oli taas kerran jumissa ja sen gps näytti mitä sattuu. Oltiin siis Zeppizin puhelimen varassa. Suunta Mäntsälän Kotkakorpeen.

Sää oli loistava: lunta pyrytti, oli -4 astetta pakkasta ja tuuli pyyhki lunta jäiselle, liukkaalle tielle. Päätettiin aloittaa autolla käytävistä kätköistä. Ajoimme siis tien päähän. Auto siihen hetkeksi parkkiin, kätkön mittaiseksi hetkeksi. Suuntasimme läheiselle kalliolle kätköä hakemaan. Sinne olikin selkeä polku. Helppo homma siis. Mäen päällä Zeppiz totesi että etäännymme kätköstä. Kätkö oli itse asiassa aivan eri suunnassa. Päätimme siis palata takaisin autolle ja siitä suunnata uudelleen toiseen suuntaan. Kätköpurkki löytyi melko helposti, mutta vaati hieman apuvälineitä, jotta saimme logattua sen. Autolle palattuamme päätimme juoda Zeppizin mukaan keittämät kahvit. Että ne maistuivatkin hyvälle. Sillä välin Kingi ja Nino juoksentelivat ympärillämme ja vetivät spurtteja. Toisella oli räjähtävää nopeutta ja toisella ylimääräistä massaa 🙂

Nino ja Kingi purkavat energiaa juoksemalla sillä välin kun Zeppiz ja minä juomme kahvit

Sitten vain molemmat koirat autoon ja menoksi. Auto oli tällä välin peittynyt lumeen, joten se piti puhdistaa ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa. Meitä se ei haitannut.

Seuraavat kätköt olivat samaa mallia ensimmäisen kanssa. Osa vähän hitaampia, osa nopeampia ottaa ja matka jatkui. Viisi ensimmäistä meni siis samalla kaavalla. Samanlainen purkki, samanlaisessa paikassa, apuvälinein otettava. Siihen alkoi jo tottua ja Terrain nelonen ja vitonen tuntui jo helpolle. Itse asiassa T5 oli kyllä vähän liian helppo ollakaseen T5.

Sitten tuli helpompi kätkö – D2, T 2,5 -, joka vei tolkuttoman kauan aikaa. Epäilimme jo gepsin heittävän pahasti, kunnes älysimme pohtia vaihtoehtoa että jokin tai jotkut parametrit olisivat muuttuneet: purkki, paikka tai jokin muu tekijä. Ja johan Zeppiz löysi purkin. Päätimme pitää jatkossa silmät auki,

Tuli toinen samanmoinen ja sen jälkeen olimmekin jo jonkinlaisella hiekkakuopalla jossa oli taas D3 / T4,5 purkki tiedossa. Ensin meinasin jättää Pölyttäjän tien reunaan mutta sitten päätin ajaa sen kuitenkin lähemmäs kätköä. Autolta näytti olevan kätkölle noin 23 metriä. Katsahdimme ylös. Se olisi varmasti mäen päällä. Suora reitti näytti hankalalle kiivetä ja varsinkin päästä reunan ylil. OIkealla näytti olevan helpompi reitti. Hyvinhän siitä lopulta päästiin vaikka melkoisa könyämistä loppumatka juurakon yli olikin. Ylhäällä Zeppiz huomasi puhelimen jääneen autoon – ei siis ollut gepsiä. Etsittäisiinkö kätkö ihan hakuammuntana vai pitäisikö palata hakemaan puhelin? Päädyimme katselemaan puita. Muistelimme mihin oli kompassin neula osoittanut ja mikä oli ollut matka. Purkin ottamiseen sopiva apuvälinekin löytyi ja maassa oli aivan selvästi edellisten kätköilijöiden jälkiä parin päivän takaa. Jäljistä vaan ei voinut päätellä mitään ja apuvälineen ympärillä 10 metrin säteellä ei näkynyt purkkia missään puussa. Aikamme toilailtuamme päätimme luovuttaa. Päätimme palata eri reittiä. Takaosasta loivaa rinnettä pitkin alas ja vasemmalta puolelta autolle. Puhelin autosta ja pohtimaan että yritettäisiinkö vielä. Saimme idean, purkki olisi varmasti “penkereen” alla. Kiipesimme siis mäkeä ylös, Vaikka hiekka oli jäässä, samoin ne kaikki miljoonat nyrkin kokoiset ja sitä isommat sekä pienemmät kivet, homma oli lievästi sanottuna haasteellista. Rinne ja kivet olivat todellakin jäässä ja liukkaita. Päällä oli lisäksi tuore kevyt lumikerros. Pohdimme hetken pitäisikö hankkia uusi harrastus. Ehdotin Zeppizille kalliokiipeilyä, mutta hän tyrmäsi sen. Purkkia ei löytynyt ja päätimme lopettaa etsinnät.

Tässä vaheessa on kiva huomata, että puhelin (jossa se ainoa gos tällä reissulla) jäi alhaalla näkyvään autoon.

Puun juurten päällä ilmassa on kiva istua

Keli kuin keli niin hyvin kulkee

Jatkoimme matkaa ottaen niitä helppoja T5-purkkeja, yksi vaikeampikin mahtui mukaan. Ongelmana ei senkään kohdalla ollut purkin saaminen vaan palautus. Purkki putosi aina vain alas eikä millään meinnanut osua paikalleen puuhun.

Alkoi olla nälkä. Onneksi meillä oli mukana hernekeittoa, sämpylää, croissantia, pullaa ja kahvitarvikkeet. Olimme varustautuneet kuin retkelle ainakin, keittovälineet löytyivät Pölyttäjän takapaksista ja tikutkin olivat asianmukaisessa säänkestävässä muovipurkissa. Olin kopioinut aikanaan idean Öpeltä. Omasta mielestäni tähän paras purkki on verensokerimittaliuskojen purkki. Se on sopivan kokoinen,  ja vesitiivis.

Eräässä tienhaarassa oli sopiva paikka. Auton saisi hyvin parkkiin eikä tarvitsisi olla huolissaan mahdollisista muista tiellä liikkujista. Tosin ketään emme olleet koko päivänä nähneet tuolla korvessa, mutta voihan sinne joku muukin meidän lisäksemme eksyä vaikkapa kätköilemään.

Pölyttäjä

Trangialle löytyi sopiva paikka matalan kannon nokasta. Takana nousi tuulelta suojaava mäenharjanne ja muutenkin paikka vaikutti ihan hyvälle. Sinolia polttimoon ja hernesoppa keittoastiaan. Tulet ja astia tulelle. Zeppiz kyseli keittoastian kantta. Minä katselin, mihin olin sen laittanut. Huomasin laittaneeni kannen kannon päälle ja sen päälle keittolevyn. Hetken pohdittuani totesin, ettei kantta ehkä kannattaisi siirtää keittoastian päälle. Olisi mahdollista (tosin vain heikosti), että siihen olisi roiskahtanut Sinolia ja saisimme siä hernekeittoon: kun kuuma keitto höyrystyisi ja höyry kanteen tiivistyessään alkaisi vesipisaroina tippua takaisin keiton sekaan,.Zeppiz oli kanssani samaa mieltä ja päätimme laittaa keittoastian päälle lautasen. Se olikin juuri sopivan kokoinen. Sitten vain odottamaan keiton kuumenemista. Voisimme odotellessa syödä croissantit. Ne syötyämme totesimme, ettei hernekeitto kiehu vielä. Söimme sämpylät. Ei kiehunut vieläkään. Tuli oli sammunut. Vaikka Trangia oli mielestämme tuulensuiojassa, siirsimme sen kuitenkin vielä parempaan paikkaan: kannon juureen. Sytytin uudelleen. Sitten odotimme. Kuvittelimme keiton lämpenevän kunnes huomasimme, ettei tuli palanut. Uusi sytytys. Ja taas uusi. Sinol ei palanut. Olimme aivan umpijäässä, sillä sää oli todella kostea ja pieni pakkanen sekä ihan olematon viima pureutuivat syvälle sisuksiin. Tästä huolimatta jaksoimme nauraa. Totesimme, ettei meistä ainakaan pyromaaneja tulisi kun emme edes Sinolia saa palamaan. Tällaista ei ollut tapahtnut koskaan ennen ja Zeppiz arvelikin paikan olevan kirottu. Kauhoimme suihimme lautaselliset kylmää hernekeittoa, sillä meillä oli nälkä. Lopun hernekeiton pakkasimme keittoastiassa puhtaaseen muovipussiin ja autoon, Jos jotain hyvää asiasta etsii, niin eipä ainakaan tarvinnut jäähdytellä keittoastiaa tai Trangian polttimoa ennen pakkaamista. Olisimme kaivanneet myös kahvia, mutta termoksessa sitä ei enää ollut ja kahvin keittäminen olisi nyt hieman vaikeaa. Päätimme poiketa lopuksi huoltoasemalle kahville,

Hernekeittoa keittämässä

Tällä kahden tunnin kylmällä ruokatauolla oli ohitsemme mennyt auto ja ihmettelimme, mitä ihmettä joku teki täällä korvessa. Lähdettyämme jatkamaan matkaa totesin Pölyttäjän ikkunoiden olevan niin lumiset ja jäiset, että jouduin pysähtymään keskelle tietä raaputtamaan niitä. Juuri kun sain lasit lähes puhtaaksi, totesin aiemmin korpeen päin menneen auton palaavan takaisin, Tällä kohden ei mahtuisi ohittamaan, jotta hyppäsin rattiin ja pysähdyin tien reunaan heti kun siinä oli vähänkin levennystä. Auto pääsi ohittamaan meidät ja saimme jatkaa turvallisemmin kätköilyä. Jokaisen kätkön kohdalla ei nimittäin ollut mahdollista ajaa autoa niin reunaan, että toinen auto pääsisi ohi.

Useampi kätkö tuli haettua ja totesimme päivän kuluneen niiin nopeasti että emme kävellen otettavaa osuutta ennättäisi käydä. Päätimme jättää sen kesäksi, voisimme pyöräillä sen ja ottaa jotain evästä mukaan. Kesähelteellä hernekeittokin olisi lämmintä, vaikka sen söisi suoraan purkista.

Poikkesimme Mäntsälän pohjoisen liittymän ST1:lle kahville ja huomasimme näyttävämme metsäneläviltä. Molemmat märissä toppakamppeissa, joista roikkui oksia ja sammalta. Hiukset takkuiset ja kosteat, kasvot punoittavat. Näissä tilanteissa kahdehdin aina viereisissä pöydissä kahvittelevia ihmisiä, jotka ovat puhtaissa, siisteissä vaatteissa, kauniina ja komeina, hyväntuoksuisina ja tyylikkäinä. Hetken heitä kadehdittuani muistutan itselleni, että he eivät luultavasti ole rämpineet juuri metsässä, konttailleet hiekkakuopalla tai tunkeneet itseään tiheän kuusikon läpi pudoten pari kertaa ojaan. Mekin voisimme näyttää suhteellisen fiksuilta ja siisteiltä muutaman tunnin restauroinnin jälkeen.

Poikkesimme vielä yhdelle. Itse olin tämän aiemmin jo ottanut, mutta minusta se oli mukava kätkö, helpossa paikassa, joten ajattelin että Zeppiz voisi myös sen ottaa. Sitten ajoimme minun luokseni. Lämmitimme lopun hernekeiton ja söimme sen kuumana. Joimme lisäksi kuumaa glögiä. Päivä oli ollut mahtava. Vastoinkäymiset eivät olleet nujertaneet meitä vaan olimme nauraneet niille – meissä on siis varmasti jotain vikaa!

 

 

Lähdetäänkö yhdelle?

Öpe ja OT98 olivat jo pidempään kyselleen yhdelle, mutta koko alkuvuonna ei löytynyt aikaa. Mä olin aina töissä kun pyyntö tuli. Viikko sitten tuli taas viesti “Onko illaksi suunnitelmia? Jos poikettaisiin yhdellä?” ja vastasin sekä omasta että AlteV:n puolesta ettei sovi kun illaksi ON suunnitelmia. Olimme aloittaneet jo aamulla AlteV:n syntymäpäiväleipomiset seuraavalle päivälle ja leipominen jatkuisi iltamyöhään. Ei siis ehtisi edes yhdelle purkille.

Eilen sitten sanoin AlteV:lle, että voisi kysäistä josko Öpe ja OT98 haluaisivat tänään sinne yhdelle. Minulla loppuisivat yövuorot ja kaipasin raitista ilmaa jaksaakseni taas. AlteV ennättäisi omien yövuorojensa välissä yhdelle. Ja kappas, Öpellä ei ollut tälle päivälle muita suunnitelmia, kuten ei OT98:llakaan.

Aamulla olin niin väsynyt, että protestoin aikaista aikaa jonka miehet olivat keskenään sopineet. Vaikka oli ollut viimeinen yö, tarvitsisin unta jaksaakseni, En halunnut herätä klo 14. Minun pitäisi saada nukkua ainakin tunti pidempään. Näin sitten sovittiin. AlteV herätti minut vasta 15.30 pahoitellen, että oli laittanut kelloon herätyksen väärään aikaan. Tulisi kiire. Onneksi olin aamulla tehnyt eväät jääkaappiin valmiiksi ja pakannut repunkin. Pesut ja pukemiset, ei siinä loppujen lopuksi kauan mennyt. Geokoira Kingi mukaan ja menoksi.

Kytäjällä oli jo kovat valmistelut käynnissä kun saavuimme sinne auringon paistaessa lämpimästi. Matkalla olin päässyt jo tunnelmaan eikä väsymys enää harmittanut. Sanoinkin AlteV:lle että aamuinen kiukkuni haihtui kauniiseen säähän. AlteV ei kuulemma ollut huomannutkaan että olisin ollut kiukkuinen. Tarkoittaako se siten sitä että hän on tottunut että olen aina kiukkuinen vai oliko tunne vain omassa päässäni ilman, että toin sitä esiin aamulla?

Paikalla oli neljä miestä virittelemässä köysiä. OT98 ja Öpen lisäksi paikalla oli kätkön tekijä finder313 ja sitten minulle ennestään tuntematon mieshenkilö. Tämän vieraan miehen vuoksi ilmoitin heti kättelyssä nimeni lisäksi, että Kingi on söpön näköinen, mutta valitettavasti ei pidä vieraista. Kingiin ei  kannata koskea, muuten se on ihan vaaraton eikä pure tai ärhentele. Muille asia olikin vanhastaan tuttu, Öpe on yrittänyt jo vuosia tehdä tuttavuutta Kingin kanssa – tuloksetta. finder313 halusi kokeili onneaan, mutta sai pitää sormensa koska jätti Kingin rauhaan kun näki tämän paheksuvan “hymyn”. Oman perheen kesken Kingi on kuitenkin oikea sylikoira, aivan erilainen kuin vieraille.

Virittelyä

Öpe vehkeineen

AlteV alkoi pukea itselleen kiipeilyvaljaita ja kypärää. Minä kaivoin repusta 1980-luvulla ostamani Trangia keittolevyn, laitoin Sinolit polttimoon ja aloitin kahvin keiton. Aamukahvi oli vielä juomatta ja olin kuin nukkuneen rukous – millainen se sitten lieneekään. Viime päivinä oli unta tullut muutenkin aivan liian vähän ja kahvi oli oikeastaan välttämätön. Sillä aikaa kun Presidentti hautui pannussa olivat Öpe ja finder313 kiivenneet puuhun. OT98 ja AlteV hörppäsivät sentään kahvin seuranani ennen kiipeämistään.

Kingi seuraa Öpen kiipeämistä

 

AlteV kiipeää viimeisenä, muut istuvat jo kahvittelemassa

Kahvit maassa

Kahvin juotuani ja eväsleivät syötyäni päätin kuumentaa vielä mukana olleen glögin, sillä Trangiassa oli vielä hyvät tulet. Kuuma juoma tekisi hyvää pimenevässä, viilenevässä illassa. Aurinko hiipi taivaanrannan taakse ja kuu nousi pyöreänä, täytenä ylös siniselle taivaalle.

Kaunista

Purkissa oli nyt nimet .Minäkin olin nähnyt purkin, olihan se pudonnut kertaalleen maahan jossa olin sitonut sen oranssiin köyteen kiinni ja se oli vedetty sillä takaisin ylös puuhunMiehet alkoivat tulla alas puusta finderin relaatio 1/2 -kätköltä. AlteV laskeutui selälleen, minulle ei kyllä selvinnyt minkä ihmeen takia. Ehkä hän ajatteli nukkua yön ulkona tai halusi ihailla pilvetöntä taivasta.

AlteV laskeutui selälleen

Aina kun ensin viritellään köysiä aloittamalla heittoköyden saamisella sopivan oksan haaraan, niin lopuksi pitää köydet vielä kerätä poiskin. Tällä kertaa yksi köysistä vain jäi jumiin puuhun. Pimeä oli ennättänyt laskeutua joten otsalamput valaisivat suurta haapaa kun miehet pohtivat parasta tapaa saada köysi pois puusta. Sinne muut jäivät vielä asiaa miettimään kun lähdin AlteV:n kanssa pois. AlteV:n piti joutua yöksi töihin. Itselläni ei olisi ollut kiirettä, mutta toisaalta olimme tulleet Pölyttäjällä paikalle ja ilman sitä en pääsisi kotiin. Joten sanoimme kiitokset ja heipat ja poistuimme.

Kotona sitten loggasin kätkön ja koska olin kuullut että finder313 pitää siitä että loggauksissa lukee jotain muutakin kuin “KK” kirjoitin loggaukseni seuraavin sanoin:

“Sattaa olla, että tässä tuli käytyä tänään silmäilemässä komeaa find.. ei kun haapaa. Hirvee määrä ukkoja siinä puuhaili köysien kanssa. Lienevätkö olleet hirteen menossa vai mitä. En niistä sitten viitsinyt välittää, vaan aloin keitellä itselleni aamukahvia. Retkellähän olin tullut enkä seurustelemaan jotain ihmeellistä puuhaavien ihmisten kanssa. Kaikilla niillä keikkui kummia vehkeitä lanteilla. Mitä lie ollut killuttimia. Löysin siitä sitten hyvän kiven jonka päälle 1980 -luvulla ostamani Trangia-keittolevyn virittelin. Polttimeen Sinolia turvapullosta ja tulet. Kahvit valmistui siinä ohessa kun pidin silmällä sitä yhtä heppua joka yritti Kingi-koiraa käydä kopeloimaan. Pelkäsin jo että aikoo mun koiran varastaaa 🙂 Mutta taisi tykästyä koiraan vaan kovasti, kun myöhemmin puusta heitti sitä varten vesiastiankin alas, kiitos siitä! Mukava muovinen purkki se oli.

Kahvin jälkeen keittelin Trangialla vielä glögiä, mutta en sitä sitten sille hepulle tarjonnut kun kuulin kauhukseni että se juo glögin kylmänä. Kylmänä! Mikä barbaari.

Aurinko laski ja kuu nousi, tuli hämärää ja ilmakin viileni. Tuli aika lähteä. Miekkoset olivat kiivenneet puuhun ja tulleet alaskin. AlteV oli testannut uuden kiipeilyköydenkin, Minä olin vain keitellyt juotavaa. Unohdin kokonaan kiivetä sinne puuhun 😉 Mutta tämä lokkaus menköön siitä tällä kertaa 😀 😀

Olisi kyllä kiva joskus tavata tämänkin kätkön tekijä, on varmaan fiksu kaveri. Kiitos sille.”

 

Kiipeilykätkön virittelyä

Innostuimme Öpen kanssa kiipeilytätköistä niin, että halusimme itsekkin tehdä yhden kätkön. Valitsimme paikan huolella ja pelkäsimme että paikka ei soveltuisi jostain syystä kätkön laittamiseen. No paikalla kiinnittelimme hienosti köydet paikoilleen ja hoidimme laskeutumiset mallikkaasti… Miä ensin yrittämään kätkön asentamista. Sain hienosti lukuisten yritysten jälkeen apuköyden paikoilleen, mutta en saanut itseäni vedettyä kätkön kiinnityspaikan viereen. Rehkin ja rehkin n. 9 metrin korkeudessa mutta en vain onnistunut. Oli aika laskeutua ja pyytää Öpe kokeilemaan. Hän sitten sai kuin saikin kätkön paikalleen, kun avustin häntä alhaaltakäsin pääsemään kiinnityspaikkaan.

Jännityksellä sitten odottamaan kätkön julkaisua. No kävi huono tuuri, Kätköä ei saanut laittaa kyseiseen paikkaan. No ei auttanut kuin lähteä nopeasti noutamaan kätköä pois. Nouto onnistui hienosti ja sitten eikun uutta paikkaa etsimään. Tuo paikka löytyikin hyvin ja jokusen hetken mietittyämme ja tarvikkeita noudettuamme saimme kätkön kiipeiltyä paikalleen… ja taas pieni mutta ratkaiseva moka, kätkö hieman liian lähellä tietä ja siksi julkaisu ei onnistunut. No taas sitten hakemaan kätköä pois.

Tuossa vaiheessa viisaina olimme jo varmistaneet paikan mihin ainakin kiipeilykätkön voisimme laittaa ja niinpä suuntasimme illan lähestyessä kohti kyseistä paikkaa. Tämän paikan piti olla helppo, niin että pieni laskeutuminen kalliolta ja purkki paikoilleen, mutta toisin kävi. Parhaat purkinpaikat kun olisivat olleet luonnonsuojelualueella. No heti luonnonsuojelualueen rajan jälkeen löysimme hienon puun, joten muutimme suunnitelmaa ja päätimme tehdä puukätkön.

Minä sitten kiipeämään mäntyyn kahden kuormaliinalenkin avulla. Ähräsin itseäni ylös varmaankin n. 30minuuttia. Lähellä sopivaa kiipeilyköyden paikkaa sitten kaivoin takalistooni kiinnitetyn kiipeilyköyden esille… tai no ensin virittelin kyllä apuköyden jolla saisimme kiipeilyköyden oikeasta paikasta vedettyä alas puunrunkoon kiinnittämistä varten. No muutamalla yrityksellä homma hoitui ja köysi oli paikoillaan. Koska Öpekin halusi puuhun, niin laskeuduin sitten köydellä alas ja Öpe sai kiivetä hienosti köyttäpitkin puuhun ihastelemaan maisemia ja kiinnittämään kötköpurkkia paikoilleen.

Samalla siinä viritellessä ja jo oikeastaan ennen kuin noudimme edellisestä paikasta purkkia pois päätimme että tästä tulisi Mysteerikätkö ja niin siitä sitten tulikin.

Mukavaa oli kätkön virittely. Kiitos Öpelle ja tukijoukoille.

Tervetuloa Kätkölle:Ihan Kipsissä [GC49Q93] 

 

puustaMaisemaPuussa

 

Jaaha ja tarina jatkuu….

Kiirehtiessämme Kätkön virittelystä kohti palopuroa saunaan, emme huomanneet ollenkaan, että kilinä köysi ja kiipeilyvälinekassista lakkasi. Ei meinaa ollu alkoholijuomat jotka kilisi, vaan kiipeilyvälineet (nousukahva, RIG ja muutama carabiinihaka)

Pari päivää myöhemmin oli itselläni aikaa alkaa huoltamaan kätköilyvälineitä ja niinpä tuumasta toimeen. No mutta mitä ihmettä, mitään huollettavaa ei ollut, sillä edellämainitut kiipeilyvälineet olivat kadonneet. Ei muutakuin soitto Öpelle, että tavaraa on häviksissä. Öpe oli heti mukana pistänässä pystyyn etsintäpartiota ja niin matka alkoi. Öpen GPS-laite opasti meitä lähes epätoivoiselta tuntuvassa tehtävässä. Onneksi laite oli tallentanut kyseisen piilotuspäivän reittimme ja pystyimme melko tarkasti seuraamaan paluujälkeämme. Olimme päässeet jo lähelle kätköämme, noin 100m kätkölle, kun öpe havaitsi maassa jotain keltaista, ei virtsaa lumihangessa, vaan kiipeilyvälineemme. Lähestulkoon löytöhetkellä puhelimeeni tulikin sähköposti, jossa kätkötarkastaja pyysi meiltä hieman muutoksia kätkön Aloituspisteen koordinaatteihin. Siinä sitten kävellessämme arvoimme gps laitteesta sopivia koordinaatteja. Oivat naatit löydettyämme laitoimme korjauksen kätkösivulle ja lähes samantien kätkö sitten julkaistiinkin.

No ei tämä tarina tähän lopu.

Kiireellä vein Öpen kotiin, että ehtisin töihin ajoissa ja ehdinkin. Töissä ollessa sain viestin jossa kyseltiin, että uskaltaako paikalle lähteä heidän saamallaan ratkaisulla ja sen vahvistin oikeaksi. Paikan päältä kätköltä ensimmäiset kiipeilijät sitten soittivat, että onko kätkö varmasti paikalla. Vastasin, että on. Epäilivät kuitenkin, koska löysivät mustan pehmusteen ja geokätköpurkin maasta läheltä puuta. Kuvausten perusteella totesin, että tarvikkeet ovat tippuneet kätköilyrepustani ja pyysin soittajaa laittamaan tarvikkeet turvaan jonnekkin pusikkoon. Lupasivat tehdä tarvikekätkön ja laitta sijainnin viestillä minulle.

 

Sainkin viestin tarvikkeiden sijainnista ja aamulla riensin niitä hakemaan. Pyörin ja pyörin portin lähellä jonne tarvikkeet oli viestinmukaan kätketty. Ei vaan löytynyt. Ajatus joka oli mahdottoman tuntuinen hiipi ajatuksiini. Ajattelin, että olenko väärällä portilla, sama ajatus oli Rissulla ja niin sitten ajattelin, että käyn läheisellä kätköllä nopeasti ja lähden katsomaan josko lähellä olisi joku muu portti.

Kätköä ei löytynyt nopeasti joten ajattelin, että nyt valvotun yön jälkeen nukkumaan ja ei kun matkaan kotia kohti. Kun olin vauhtiin päässyt hienolla johtotähdelläni, havaitsin silmäkulmassa jotain ja eikun jarrut pohjaan. Kyllä aivan oikein puomi. Kurvasin autolla puomille ja kirmasin läheiseen metsään. kuinka ollakkaan, olin pyörinyt parikymmentä minuuttia väärällä portilla, sillä tarvikkeeni löytyivät tämän portin läheisyydestä ilmoitetusta paikasta. Kiitos tarvikkeideni kätkijöille.

 

Orava puussa? Ei, se on geokätköilijä!

Kuten monena sunnuntaina, niin myös tuona maaliskuun lopun sunnuntaina teimme kätköilyretken. Ai, miksi sunnuntaisin? Siksi, että silloin on perhesyistä helpoin päästä aikuisten kesken kätköilemään. Lapset eivät kätköilyä estä, mutta heitä voi kyllästyttää monen tunnin odottelu, kun köyttä viritellään puuhun.

Vastaus seuraavaan kysymykseenne. Siihen köyden virittelyyn. Täytyyhän se kätkö sieltä puusta jotenkin alas saada. Mistäkö puhun? Lue, kyllä se siitä selviää.

Siis lähdimme taas kerran matkaan iltapäivällä. Aikaa oli runsaasti. Tarkoituksena oli tänään hakea korkeanpaikan kätköjä, ehkä joku muukin siihen väliin sopisi. Joukkueemme oli vanha tuttu: Hanikala, Öpe, AlteV ja Rissu. Geokoira Kingi otettiin tällä kertaa vahvistukseksi mukaan.

Aloitimme Tervakoskelta. Ohimennen poimimme jokun tradipurkki tien varresta, jotta Kingi pääsi pissalle. Sitten ensimmäiseeen varsinaiseen kohteeseen.Kohde oli linkkimasto. Talsimme sinne köysien ja valjaiden kera. Kingi pomppi lumessa kuin aropupu. Koordinaatit veivät suoraan mastolle, eivät minkään puun luokse. “Huono homma tää, ei hyvä!” ” Aika vaaralliseen paikkaan laitettu, jos tuonne on laitettu”. Mutta sitten Hanikala näki purkin. Ei muuten ollut siellä linkkimastossa vaan lähistöllä. Eikä siihen tarvittu köyttä ja kiipeämistarvikkeita lainkaan. Harmi. AlteV astinlaudaksi ja Öpe poimi purkin nopsaan. Hups, jostain syystä hän putosi lumihankeen selälleen. Onnistuuhan se loggaus niinkin. Purkin palautus ja paluu autolle. Hanikala oli sillä aikaa käynyt tutustumassa jääpuikkoon pusikossa. Puskapissalla käynti naisille ei ole näin talvella ihan helppo homma.

Käyhän se näinkin

Sitten kävimme rämpimässä metsässä etsien purkkia jota emme löytäneet. Ojia kyllä löytyi senkin edestä. Kengät täynnä lunta jatkoimme matkaa.

Kingi ja isäntä

Puuhamaan portilla oli helppo kätkö. Hanikala oli sen jo aiemmin hakenut, mutta me muut haimme sen nyt.

Sitten pienempään pääkohteeseen, Huistin Nevadaan. Ei, tässä ei ole kirjoitusvirhettä, vaikka niitä teksteissäni muuten viliseekin. Luit oikein,menimme Huistin Nevadaan. Siellä oli purkki puussa. Sinne siis peräkanaa. Kätkölle, ei puuhun. Puuhun meni vain yksi. Muut huutelimme ohjeita puun alla. Mutta siis ensin ne virittelyt. Nuolella ammuttiin vetonauru puuhun. Ainakin yritettiin ampua. Se näytti mielenkiintoiselle, kuulosti mielenkiintoiselle ja oli mielenkiintoista. Nuoli sinkoili sinne ja tänne, lopulta se oli puussa. Niin se, oli puussa eikä suostunut tulemaan sieltä alas.

Ideahan on se, että ammutaan nuolen avulla vetonaru puuhun. Nuoli menee sopivaksi valitsemamme oksan yli ja tulee toiselta puolelta siististi alas. Nuoli irrotetaan ja vetonaruun liitetään kiipeämisköysi, joka näin vedetään puuhun paikoilleen ja kiinnitetään asianmukaisesti, jotta kiipeäminen valjaiden ja muiden välineiden avulla on turvallista ja ennen kaikkea helppoa. Tässä kohden lukijat saavat vapaasti nauraa. Emme loukkaannu siitä. Tiedämme miten älyttömälle edellinen kuulosti. Mutta teoriassa homma siis toimii noin.

Meillä nyt ei mikään toimi kuten teoriassa. Nuoli siis oli puussa eikä suostunut tulemaan alas. Suunnitelma B käyttöön. Öpe kiipesi puuhun, otti nuolen pois oksasta ja pudotti sen maahan sopivaksi katsomansa oksan yläpuolelta. Näin meillä oli vetonaru viritettynä. Sen jälkeen hän kiipesi oksat sinkoillen ylemmäs ja otti geokätkön oksasta, heitti sen alas ja jäi odottamaan. AlteV kirjoitti lokiin nimemme ja sitoi sen kiinni vetonaruun, jonka avulla Öpe hinasi kätkön takaisin puuhun. Sitten Öpe irrotti vetonaurun ja tuli itse puusta alas. Helppoa vai mitä?

"Taivas näyttää pilvettömälle, anna mä lepään hetken"

Sitten Riihimäkeä kohden. Siellä odotti pääkohteemme. “It’s time to rise up”. Matkalla Rissu muisti että 54-tien alla on kätkö, joka on hakematta. Syksyisellä reissulla AlteV:n kanssa se jäi hakematta monesta syystä. Olimme palaamassa viikonlopun kätköilyreissulta kotiin, olimme jo väsyneitä, nälkäisiä (kun AlteV ei malttanut pitää evästaukoja vaikka Rissu niitä kinusi koko ajan ja sitten Rissu ei enää halunnut kun satoi vettä ja oltiin jo NIIIIN lähellä kotia). Lisäksi meillä oli ollut kiire kotiin ja suurin syy kaikesta oli että ulkona satoi reippaasti vettä! Nyt maaliskuussa ei satanut vettä vaan oli kaunis aurinkoinen päivä. Helkama seis sopivaan kohtaan ja koko poppoo tien alle. Niin, siis kätkö oli tien alittavassa rumpuputkessa. Syksyllä se olisi ollut vettä täynnä, nyt se oli puolillaan jäätä. Jäätä joka paikoin rusahteli mutta kesti kyllä hyvin. Jää oli kiiltävää ja liukasta. Kingille se oli melkoinen luistinrata ja koiraparka ei oikein ymmärtänyt miksi tungemme itsemme keskelle tietä, mutta sen alle, ahtaaseen ja liukkaaseen koloon. Sinne me kaikki kuitenkin menimme Öpen perässä. Hän kun ei suostunut kirjoittamaan nimeä lokiin ennen kuin nimen haltija oli sen ansainnut.

Rissu oli käynyt vastaavanlaisessa, paljon pahemmassa paikassa viime syksynä Oulussa kätköillessään. Tämä ei tuntunut ollenkaan pahalle. Olihan nyt seuraa ja talvella rumpuputkessa ei tule vastaan hämähäkkejä eikä rottia.

Lopulta olimme pääkohteessamme. Auto parkkiin ja metsään rämpimään. Lumikenkiä olisi taas kaivattu kovasti. Välillä hanki kesti kulkijaa, välillä upposimme sinne haaroja myöten. Ikävintä oli kun kaatui vauhdissa, jalka oli hangen alla ja muu kroppa mahallaan hangen päällä. Vaikea vääntäytyä pystyyn, toisaalta jalkaa ei saa pois lumen alta noin vain. Kingillä oli hieman helpompaa kevyenä eläimenä.

Miehet mennä paahtoivat ja naiset rämpivät perässä. Sitten alkoi kuulua yllättävän paljon puhetta. Tuttua ääntä ja hieman vieraampaa. Naisetkin olivat perillä ja totesivat että paikalla oli kaksi vierasta miestä omien, tuttujen lisäksi. Kohde oli saavutettu. Se kohosi kalliolla ylväänä ylöspäin. Taustalla näkyi mielettömän hienot maisemat. Männyssä oli viritettynä musta köysi. Selvisi että kaksi vierasta miestä olivat 1jone ja Keokas. He olivat olleet paranteluhommissa tällä 1jonen omalla kätköllä ja tulleet juuri puusta alas. He puhuivat jotain croissanttien syömisestä. Olikohan heillä nälkä? Hetken jounniin joutavia välineistä ja kiipeilystä ja kätköilystä puhuttuamme pääsimme asiaan. Hetkinen, seis tähän kohtaan. Jonniin joutavia? Eikö ne välineet olekaan tärkeitä ja eikö kyseessä ole harrastus nimeltä geokätköily? Onko siihen liittyvät asiat siis jonniin joutavia? Kyllä, ne ovat ihan yhtä jonniin joutavia kuin kaikki muukin tässä elämässä. Ei pidä ottaa kaikkea niin turhan vakavasti.

1jone ja Keokas kysyivät haluammeko viritellä oman köyden vai kelpaako käyttää heidän valmista viritelmäänsä. Kyllä kiitos, valmis viritys auttaa kovasti. Oksattomaan mäntyyn pitäisi viritellä köysi viereisen kuusen kautta. Siihen saattasi mennä jonkin verran aikaa. Ensimmäisenä meni puuhun AlteV. Kehui että hienot maisemat puun latvasta katsottuna. Totta.

 

Sitten puussa poikkesi maisemia ihailemassa Öpe. Ai niin, kirjoitti hän nimensäkin lokiin. Kai. Sitten Rissu kävi vähän räpiköimässä puussa. Kuin linnunpoika ikään. Lentotaitoa ei vielä ollut mutta into oli kova. Siivet auki ja siivet kiinni ja tuiskahdus nokalleen. Sille se vaikutti. Ilta pimeni uhkaavasti. Kello kulki eteenpäin vääjäämättä. Taas jälleen kerran aikataulu oli menossa poskelleen. Oikeastaan se oli mennyt jo poskelleen. Öpen ja Hanikalan oli pitänyt hakea jo lapset ja täällä he olivat, keskellä metsää Ekokemin takana Riihimäellä. AlteV myöhästyisi kohta yövuorosta ja Rissulla olisi pojat kotona kohta. Vain Kingillä ei ollut kiire mihinkään.Sekin olisi halunnut nosuta puuhun, mutta siihen ei nyt olisi aikaa. Toisen kerran sitten. Porukkamme keräsi omat kamppeensa kasaan, 1jone ja Keokas otti köyden alas. Erkasimme omille suunnillemme. Nyt hippulat vinkumaan. Jokainen oli myöhässä tai myöhästymässä. Miten tässä aina kävi näin? Kiitos, kiitos ja nähdään taas!

 

 

Puussa Sonninmäessä

Tuossa Tiistaina oli hetki aikaa ennen toisen rakkaan harrastuksen alkamista, ja päällä oli suuri himo kokeilla uusia vehkeitä. No ei muutakuin soitto Öpelle ja kysymys, että lähteekö kätkölle.

No tokihan Öpen oli pakko lähteä kätkölle, kun paha hänellä oli paha putki päällänsä.

Suunnattiin lopulta Öpen, Hanikalan ja heidän geomuksujen kanssa kohti isoa puuta. Matka puulle sujui mukavasti kantaviksi tamppautuneita polkuja pitkin.

 

Puun juurella sitten ähersimme ja ähersimme. Vehkeet valmiiksi esille ja sitten eikun narusta kiinni ja heittämään painoa puunoksan yli.

Heittäminen oli sitten onnetonta. Köyden pää lenteli milloin mihinkin kilisyttäen sen päässä olevia kulmarautoja. Ajoittain köysi oli kiinni väärässä oksassa ajoittain jopa väärän puun oksalla. Kymmenien harjoitusheittojen jälkeen saimme kuin saimmekin vetokyöden oikeaan puuhun ja melkohyvään oksaan. Siinä vaiheessa olimme jo todenneet, että paino köyden päässä oli aivan liian kevyt…. no nitkuttelemalla ja keventämällä köyttä onnistuimme saamaan painon alas ja vieläpä niin että köysi pysyi puussa.

 

Sitten alkoi kiipeilyköyden kiinnittely joka sujui partiolaisen ottein ihanhelposti. Kun köydi oli kiinnitetty puuhun ja testattu, että kaikki oli kunnossa, oli aika harjoitella uudien kiipeilyvälineiden käyttöä. No tulipa sitä harjoiteltua ja lopulta lytyi melko hyvä yhteistekniikka kiipeämiseen. Harjoittelu vei kuitenkin veronsa, noin 7 metrin korkeudessa voimat olivat huvenneet niin, että alimmille oksille ei apina enään päässyt, vaikka yritti levätä. Ylös kivutessa oli puhelin soinut jo pariin otteeseen ja siinä kivutessa puhelutkin tuli puhuttua. voimien hiipumisen vuoksi lopulta laskeuduin ja annoin Öpenkin kokeilla kiipeämistä hienoilla vehkeilläni. Homma toimi hienosti ja lopulta Öpe oli apinoinut itsensa samoille oksille joiden luona itse painin jo uupumuksen kanssa. Tekniikan kehityttyä Öpellä oli vielä voimia jäljellä ja hän pääsi kuin pääsikin oksistoon ja sieltä “turvallisesti” kätköpurkin luokse. Nimet purkkiin ja äkkiä alas. Ilta oli jo hämärtynyt ja pakkasimme kiireellä kamat kasaan. Reippahasti autolle ja siitä kiireellä pientä purtavaa hankkimaan ja Draamaharjoituksiin.

 

Kyllä jäi himo hakea muitakin kiipeilykötkäjä, joten lähiaikoina varmaan lisää kiipeilyaiheisia kirjoituksia.

Öpe puussa