Juhannuspyöräily Puumalassa

Meille on muodostunut jo perinteeksi tehdä kesällä pyöräretki. Tämän kesän pyöräretken ajankohdaksi valikoitui juhannus. Juhannusaatto sattui perjantaiksi, joten meillä olisi kolme päivää aikaa pyöräillä. Lähtö olisi siis aattoaamuna ja paluu sunnuntai-iltana.

Alun perin meitä oli lähdössä neljä: Öpe, OT98, AlteV ja minä Rissu. Mutta kuten useimmiten käy, joku ei sitten pääse. Tällä kertaa Öpelle tuli esteitä. Tämä muutti suunnitelmaa vain hieman. Meidän piti mennä kahdella autolla, mutta nyt ahtauduimme kaikki yhteen Pölyttäjään. AlteV laittoi neljälle pyörälle tarkoitetun pyöränkuljetustelineen autonsa perään ja siihen ladoimme lähtöaamuna kolme pyörää ihmetellen, miten siihen olisi tarkoitus saada mahtumaan peräti neljä pyörää, kolmellekin teki tiukkaa.

Ruokailutkin olimme suunnitelleet niin, että meitä on kaksi ruokakuntaa ja siis kaksi Trangiaa, sillä yhdellä Trangialla ei oikein saa kokattua neljälle. Olin siis hankkinut evästarvikkeet AlteV:lle ja itselleni. Koska ostan ruokaa yleensä reilusti ja Trangiaan saa mahtumaan ruuat kolmelle, päätimme ettei OT98:n kannata ottaa itselleen omaa retkikeitintä ja omia eväitä mukaan, siis jos ruokamme hänelle kelpaa.

Sovimme, että OT98 tulee siskonsa kyydillä meille ja juomme ennen lähtöä lähtökahvit. Minulle ja AlteV:lle ne olivat tällä kertaa myös aamukahvit. Sillä aikaa kun minä siivosin keittiön aamupalan jäljiltä, AlteV ja OT98 pakkasivat tavarat autoon.

Kysyin OT98:lta sopiiko että Marko Kilpi tulee autossa Puumalaan ja takaisin, pyöräilemään hän ei tulisi mukaan. OT98 vastasi muitta mutkitta sen sopivan, vaikka ilmeestä olin lukevinani hämmennystä. Asiastahan ei oltu sovittu etukäteen. Matkaan päästyämme OT98 huomasi mistä oli kysymys. Ja turhaan olisin Kadotetut mukaan ottanutkin, sillä sain kirjan päätökseen ennen kuin olimme Puumalassa. OT98 oli myös varautunut matkustamiseen, hänellä oli sukkaneule mukana automatkalle.

Ulkona oli lämmintä lähes +30-astetta. Autossa sen sijaan oli niin kylmä, että paljaita varpaita palelsi. Pysähdyttiin Ristiinassa huoltoasemalle pissalle ja kahville. Autosta ulos noustessa vasta tajusin, kuinka kuuma ulkona on.

Iltapäivällä oltiin perillä Puumalassa. Siinä samalla tulimme melkein kiertäneeksi aikomamme saaristoreitin. Tulimme nimittäin Puumalaan 62-tietä Mikkelistä päin, lähelle Hurissalon risteystä. Muutaman pyöräilijän näimme polkemassa mäkiä ylös ja viilettämässä niitä alas. Ohitimme Pistohiekan lavan ja saavuimme keskustaan. Ajoimme sen läpi kohti Lappeenrantaa ja pian käännyimme Lintusaloon päin. Heti tien alkupäässä oli Luukkolantien P-paikka. Siitä lähti Norppapolku. Pysäköimme auton varjoon. Minä läksin etsimään paikkaa puskapissalle. Ongelmana oli tie kahdessa suunnassa ja sitten lisäksi polut. Mihin puskaan sandaaleissani yritinkin mennä, tulivat muurahaiset puremaan paljaita jalkojani. Päätin vaihtaa sandaalit lenkkareihin.

Polkupyöriin tarakkalaukut ja muut tavarat, päähän pyöräilykypärät, käsiin hanskat ja menoksi.  Toki ensimmäinen geokätkö piti logata lähtöpaikalta, se oli Norppapolku #3. Oikeastaan, minä loggasin kätköt geocaching.comiin vasta kotona, sillä alkuun puhelimeni ei näyttänyt kätköjä. Syy tähän löytyi kun tarkemmin vilkaisin c:geoa. Ohjelma kaipasi päivitystä siitä huolimatta, että olin nimenomaan pyöräilyreissun vuoksi päivittänyt kaikki puhelimen ohjelmat muutamaa päivää aiemmin. OT98 ja AlteV kätköilivät GPS-laitteen kanssa.

Alkumatkasta piti kätkölle pysähtyä vähän väliä. Seuraavana oli todella kauniilla paikalla Pikkuleijonan lepopaikka. Sen etsimiseen meni kyllä tovi ja kätkölle mentiin, mitenkä muutenkaan kuin pöljänpolkua. Takaisin polkupyörien luokse sentään tultiin kunnollista polkua pitkin.

Jokaisella pysähdyksellä otettiin kulaukset vesipulloista ja välillä pysähdyttiin ihan vain juomatauolle. Kuuma ilma hiotti ja kulutti nestevarantojamme. Kaivannossa pysähdyttiin syömään myöhäistä lounasta. Olimme päässeet pyöräilemään klo 15 ja niinpä tunnin pyöräiltyämme totesimme olevamme ruuan tarpeessa. Kaivannossa oli hieno laavu ja näytti olevan myös nuotiopaikka, laituri ja puucee. Tyydyimme kuitenkin keittämään Trangialla tomaattista linssikeittoa. Vielä kuppi teetä ja taas jaksoi.

Norppapolku #4, Luukkolantie, Lintusalontie, kätköjä tasaisin välimatkoin. Matka jatkui ylämäkiä polkien ja alamäkiä viilettäen. Olimme asfalttitiellä, vaikkakin piennar oli niin kapea, ettei sillä voinut ajaa.

Kätköllä

Tomaattinen linssikeitto

Hätinvirran lossilla

Hätinvirran lossia odotellessa otimme saman nimisen kätkön. Läheisellä rannalla kaksi tyttöä leikki vedenrajassa; heittelivät kärrynpyöriä veteen. Lossilla oli hiljaista. Meidän kolmen pyörien lisäksi lossille ajoi kaksi henkilöautoa. Vastakkaisella rannalla Niinisaaressa tuoksui vahvasti juhannus. Yhdistän juhannukseen koivun ja lupiinin tuoksut. Olkoonkin lupiini vieraslaji, mutta hyvälle se tuoksuu. Tuoksu on tuttu jo lapsuudesta.

Niinisaaressa teimme pienen poikkeaman varsinaiselta reitiltä. Ajoimme Ylössaarentietä pitkin muutamalle geokätkölle, joista ensimmäinen löytyi Okkolan lomamökkien luota. Okkolan lomamökkien yhteydessä sijaitsee ravintola Niinipuu. Kätkön nimi onkin Peltomiehet ja Niinipuu. Paikalla oli juuri alkamassa lipunnosto paikan emännän ja isännän toimesta. Meidät huomatessaan emäntä huikkasi suuntamme olevan oikea. Kätkö löytyi helposti ja jäimme katsomaan lipunnoston. Kyllähän Suomen lippu salossa kuuluu juhannukseen. Lipunnoston jälkeen suuntasimme rantaan etsimään siellä sijainnutta kätköä, nimeltään Niinisaaren laivalaituri. Rantaan olimme lasketelleet pyörillä kärrypolkua pitkin, nyt jouduimme polkemaan takaisin ylämäkeä. Jatkoimme Okkolan lomamökeiltä syvemmälle Niinisaareen. Pian olimmekin Temolan Viinitilan luona. Harmittelimme, ettei viinitila ollut auki, olisi ollut kiva ostaa jotain matkalta. Viisasten juoma -kätkö toki löytyi, vieläpä melko helposti.

Lipunnosto Okkolan lomamökeillä
Kätköllä
Kätköllä

Tervantuoksu 2.0 löytyi myös Niinisaaresta. Kätkö oli hieman tieltä sivussa ja ajoimme sinne pientä kärrypolkua pitkin. Jälleen kerran oli juomatauko paikallaan ja itse kätkö löytyi katajasta. Paikalla on siis ollut aikanaan, ilmeisesti 1700-luvulla, tervahauta.

The Treasure of Hiidensaari oli multi, joka vaati saarten laskemista lossilta yleisen tien päättymiseen saakka, jotta koordinaatit kätkölle saatiin. Meitä oli kolme laskijaa ja hyvä niin, sillä itse ennätin unohtaa koko laskemisen jossain vaiheessa. Muistin sen taas kun OT98 ja AlteV tarkistivat saivatko saman lukumäärän. Itse kätkö löytyi melko helposti ja tässä vaiheessa minä tankkasin rusinoita pari pientä pakettia, koska voimat alkoivat ehtyä ylämäkien polkemisesta.

Ensimmäisenä pyöräilypäivänä saatiin siis logattua 11 geokätköä, joista kymmenen oli tradeja ja yksi multi. Muutoinkin ensimmäinen päivä alkoi olla lopuillaan matkan teon suhteen. Seuraavana päivänä matka jatkuisi lautalla Lintusalosta Hurissaloon. Puumalan kunnan sivuilta löytyvästä Puumalan saaristoreitin kartasta olimme katsoneet, että läheltä lauttalaituria löytyisi uimaranta ja lettukioski. Lettukioski tosin näytti olevan auki vain muutaman tunnin päivässä, lautan saapumis- ja lähtöajan molemmin puolin. Suunnittelimme lettujen ostamista seuraavana päivänä ennen lautalle menemistä, tänään tekisimme illallisen Trangialla. Kävisimme katsomassa lauttalaiturin sijainnin valmiiksi seuraavaa päivää varten, jotta emme myöhästyisi lautasta turhan harhailun vuoksi.

Lintusalossa oikealle käännyttyämme tie muuttui hiekkatieksi. Heti alkuun oli myös puuduttavan pitkä ja jyrkkä ylämäki ja pian olimme jälleen kerran jalkapatikassa työntämässä pyöriämme. Ilman matkatavaroita mäet olisi ollut helpompi polkea, mutta helteisellä kelillä on pakko olla yöpymistarvikkeiden lisäksi runsaasti juotavaa, vaihtovaatetta, ensiapuvälineitä, ruokaa ja luonnollisesti mahdollisen sään vaihtumisen vuoksi vaatetta kylmälle kelille ja sadesäälle. Mikään ei ole ikävämpää kuin palella tai palella märissä vaatteissa.

Matkalla näimme muutaman kivan mäntymetsikön. Ohitimme maitotilan, siellä kirmasi ulkona pieniä vasikoita ja lehmiä. Pellolla oli kurkia, maisema oli todella kesäinen.

Pian olimme risteyksessä, jossa piti valita suunta suoraan eteenpäin, oikealle tai vasemmalle. Karttaa hetken tutkailtuamme totesimme uimarannan olevan oikealla, samassa suunnassa kuin Nestorinranta, jossa on majoitusta ja kahvila-ravintola. Pian tulimme pihapiiriin, jossa oli infopiste, B&B majoitusta ja kahvila. Tie näytti menevän pihan läpi. Maaseudulla se on tavallista. Poljimme eteenpäin, kunnes tulimme jälleen risteykseen. Kartta jälleen käteen ja tutkailemaan sitä. Päädyimme siihen, että uimaranta lienee vasemmalla, sinne siis. Tie oli muuttunut kärrypoluksi ja vietti alaspäin kohti rantaa. Lopulta olimme mäen alla, siellä oli aita merkkinä piha-alueesta. Vaikutti, että tie vei mökin pihaan. Päättelimme, ettei uimaranta ainakaan siellä voi olla. Paluumatkalle siis. Tieltä haarautui polku ja totesin käveleväni katsomaan viekö se uimarannalle, vaikka suoraan sanottuna epäilin kyllä kovasti. Tie vei rantaan, mutta se ei näyttänyt uimarannalle. Palasin takaisin ja söin rusinoita ja join vettä sillä välin kun AlteV ja OT98 kävivät toteamassa saman asian. Olimme siis mäen päällä tehneet väärän valinnan ja uimaranta olisi ollut oikealle menevän tien päässä, siellä missä lauttarantakin. Ei muuta kuin kapuamaan ylös rinnettä pyöriä työntäen. Kaikki alkoivat olla väsyneitä päivän polkemisesta. Lopulta olimme mäen päällä risteyksessä ja valitsimme toisen kärrypolun. Aloin olla jo epäileväinen, liekö uimaranta tai lauttarantakaan sen päässä, sen verran kapoiselle tie vaikutti. OT98 ja AlteV menivät jo alas mäkeä, joten nousin pyörän selkään ja seurasin heitä. Mäki oli pitkä ja paikoin melko jyrkkä. Lopulta saavuimme perille. Rannassa tie teki ympyrän ja tämän ns kääntöpaikan keskellä oli vanhahko rakennus, jonka vieressä jonkinlainen vesipiste. Tien ulkopuolella oli toisella puolen iso saunarakennus ja toisella puolella lauttalaiturin lähellä lettukioski. Kioskin vieressä oli esiintymislavaksi tulkittava lava. Lisäksi rannassa oli nuotiopaikka sekä pari venelaitureiksi tulkittavaa laituria. Toisessa niissä oli kiinni veneitä. Toisella puolen aluetta oli aidalla erotettu alue, siellä näytti olevan mökki.  Pyörimme hetken ympäri, näimme puuceen ja sen takana mäessä parkkipaikan muutamalle autolle. Sen vieressä oli narulla aidattu alue, jossa roikkui kyltti kertoen sen olevan telttailijoille. Olimme hieman hämmentyneitä, alue näytti sekä yleiselle alueelle, että alueelle, jonne voisi ostaa telttapaikan. Lauttalaituri oli kuitenkin löydetty, tietäisimme minne tulla seuraavana päivänä. Uimarantaa emme edelleenkään olleet löytäneet, täälläkään sitä ei näyttänyt olevan. Toisen venelaiturin vierus oli kyllä melko tasainen. Ketään ei näkynyt mailla, eikä halmeilla, joten päätimme pikaisesti käydä virkistäytymässä. Vesi tuntui Saimaassa tosi kylmälle, joten virkistäytyminen oli tosi lyhyt. Pohdimme lähteäkö polkemaan ylämäkeen takaisin vai jäädäkö tekemään ruokaa, jotta voimat palautuvat hieman. Päättelimme ainakin lauttalaiturin olevan yleistä aluetta, joten siirryimme sinne tekemään ruokaa. Iltaruuaksi olin varannut pieniä tankoparsoja, riisiä ja papuja. AlteV teki näistä ruuan sillä välin kun yritin kalastaa lauttalaiturilta. Olimme syömässä ruokaa ja jälkiruokakahvi oli tulossa kun rantaan ajoi auto. Autosta tuli luoksemme keski-ikäinen nainen. ”En tunnista teitä” nainen aloitti. Kerroimme olevamme polkupyöräretkeilijöitä. Kerroimme tulleemme katsomaan mistä lautta seuraavana päivänä lähtee ja että päätimme samalla tehdä ruokaa. Nainen kehotti painokkaasti meitä poistumaan ”te ette missään tapauksessa voi jäädä tänne”. AlteV kysyi sopiiko, että juodaan vielä kahvit, se kun on juuri valmis. Nainen kertoi meidän olevan yksityisellä maalla. OT98 kertoi kunnan sivuilta löytyvältä kartalta näkyvän rannassa olevan yleinen uimaranta. Nainen totesi, että yleinen uimaranta löytyy vain Puumalan kirkonkylältä. Alue on yksityinen, heidän alueensa. Minä kysyin mihin saakka on heidän maitaan. Nainen kertoi alueen ulottuvan kilometrin kumpaankin suuntaan rantaa pitkin ja piha-alueen ulkopuolelle saakka ja lisäsi siihen painokkaasti ”kaikki nämä maat täällä ovat yksityisten maita, valtion maita on vain Lapissa”. AlteV totesi sovittelevasti, että kun olemme juoneet kahvin, lähdemme pois.

Näin teimme. Ylämäkeen polkiessamme OT98 katseli mukavaa mäntymetsää molemmin puolin kärrypolkua todeten siinä olevan hyvää riippumattometsää. Poljimme, ja loppuviimein työnsimme pyörät kuitenkin mäen päälle. Poljimme päärakennuksen ohi. Saavuimme jälleen neljän tien risteykseen päättäen jatkaa suoraan eteenpäin. Oikealla oli hyvä mäntymetsikkö, siihen laitoimme riippumattomme. Aamulla olisi lyhyt matka takaisin lauttarantaan. Hetken keskustelimme vielä siitä, ettei Bed and Breakfast yrittäjä tainnut tietää jokamiehenoikeuksista, joiden mukaan ”jokamiehenoikeuksilla tarkoitetaan jokaisen oikeutta käyttää luontoa siitä riippumatta, kuka omistaa alueen tai on sen haltija. Luonnon käyttämiseen jokamiehenoikeuksien sallimissa rajoissa ei siis tarvita maanomistajan lupaa eikä oikeuksien käyttämisestä tarvitse maksaa mitään.” Jokamiehenoikeus ei ole voimassa sellaisenaan luonnonsuojelualueilla tai niihin verrattavilla alueilla. ”Jokamiehenoikeudella toimiminen ei saa aiheuttaa vähäistä suurempaa haittaa maanomistajalle, maankäytölle tai luonnolle”. ” Jokamiehenoikeudella saat liikkua jalan, hiihtäen tai pyöräillen luonnossa, kuten metsissä, luonnonniityillä ja vesistöissä…oleskella ja yöpyä tilapäisesti alueille, joilla liikkuminenkin on sallittua”. Maanomistajan maankäyttöä ei luonnollisestikaan saa haitata eikä kulkea pihamaalla, istutuksilla tai viljelyksissä olevilla pelloilla… häiritä kotirauhaa esimerkiksi leiriytymällä liian lähelle asumuksia tai meluamalla.( Lähde: Luontoon.fi)

Tutkin myös syventävää tietoa kotirauhan piiristä jokamiehenoikeuksien kannalta, koska olimmehan olleet majoituspalveluja myyvän yrityksen mailla. Missään ei ollut kieltoa eikä tietoa yksityisalueesta – kuinka voisikaan olla, jos ihmisten täytyy päästä lauttarantaan? Ainoastaan rannassa olevien mökkien ympäristö oli osoitettu aidoin. Piha-alue toki oli osoitettu, mutta toisaalta piha-alue päättyi ja välissä oli kilometrin verran metsää ennen lauttarantaa. Emme olleet tietoisesti yrittäneet häiritä elinkeinoa. (Jokamiehen oikeudet ja toimiminen toisen alueella, Suomen ympäristö 30 /2012)

Toisaalta jäin pohtimaan sitä, olisiko yrittäjä kenties voinut tulla luoksemme toisin, esimerkiksi kysymällä voisiko tarjota meille palveluksia ”Hei, tarvitsetteko yöpaikkaa? Meillä olisi tarjolla majoitusta aamiaisella” ja kuultuaan, että olemme riippumattoretkeilijöitä, olisi hän ehkä voinut ehdottaa palveluja siihen liittyen. Olisimme voineet olla potentiaalisia asiakkaita. Nyt totesimme keskenämme, ettemme tulevaisuudessakaan yrittäjän majoitus- tai kahvilapalveluja tule käyttämään.

Lauantaina nukuimme pitkään, söimme rauhassa riisihiutalepuuron ja joimme kahvin. Poljimme takaisin lauttarantaan, jossa keskustelin pitkään hyvässä hengessä edellisiltaisen naisen aviomiehen kanssa. Puhuimme pyöräretkestämme ja erityisesti riippumattoretkeilystä. Mies kyseli millaisia puita ja millaisessa paikassa pitäisi olla. Kertoi tarvetta tälle ilmaantuneen jo edellisenä kesänä, ajatteli kunnon yrittäjän tavoin, että tarpeeseen pitäisi vastata.

Lautalla oli kymmenkunta pyöräilijää. Pyörät olivat toisessa reunassa kiinnitettyinä ja pyöräilijät olivat lautalla kuka missäkin. Me valtasimme ensimmäisenä lautalle nousseina omasta mielestämme parhaat paikat. Tuolit olivat siis siirrettävissä mihin ne halusi asettaa.

Hurissalossa pyöräilimme Salelle saakka ja päätimme poiketa siihen ostamaan jäätelöt. Ajattelimme palauttaa samalla tyhjät limsapullomme. Salen pihalla oli terassi, jossa ilmeiset lomalaiset viettivät päivää juopotellen. Sisältä kauppa oli tyypillinen, hyvä kyläkauppa: hyllyt notkuivat kaikkea mahdollista. Koska pullonpalautuskonetta ei löytynyt, kysyimme sitä myyjältä jonka vastaus oli ”ovesta ulos ja heti vasemmalle portista”. Näin teimme ja jäimme hetkeksi hämmästelemään. Rivissä oli palautuskolot hinnan ja ”materiaalin” mukaan eli tölkeille, isoille pulloille, pienille pulloille jne. Näin myyjän kulkevan portin ohi ja huikkasin ”anteeksi, miten tässä toimitaan”. Myyjätär opasti laittamaan pullot tai tölkit oikeisiin astioihin, laskemaan itse panttisumman ja kertomaan summan kassalla.

Jäätelöiden lisäksi ostimme limpparia ja pullolliset Anttolalaisen Ollinmäen Viinitila Oy:n TervaSiideri Sirpakkaa. OT98 poikkesi Salen kulman takana olevalla kirpparilla ja totesi minulle, ettei siellä ollut mitään. Kysyin mitä siellä sitten oli, ”kirjoja ja astioita” vastasi OT98. Näin ollen lähdin kirpparille. Astioita en voisi ostaa pyöräretkellä ollessa, mutta joku kirja voisi olla kivaa iltalukemista, ajattelin. Ostin Pieni suklaapuoti -pokkarin ja lisäksi löysin neljän kappaleen nipun 1990-luvun Myrkky-lehtiä. Tulin onnellisena polkupyörien luokse ja AlteV totesi minun tainneen tehdä hyviä löytöjä. Miten oikeassa hän olikaan.

Hurissalon Sale

Öpe oli todennut liittyvänsä joukkoomme lauantai-iltana auton kera. Pyöräilemään hän ei enää lähtisi, hän voisi toimia huoltoautona. Pohdimmekin missä kohtaamme ja muutaman kerran päivän aikana viestejä laiteltiin puolin ja toisin.

Salen jälkeen tie muuttui asfalttitieksi ja pian käännyimmekin tielle 62. Samalle tielle, jota pitkin olimme edellisenä päivänä saapuneet Mikkelistä päin Puumalaan. Aurinko paahtoi, heinäsirkat sirittivät tien varren heinikossa. Mäet nousivat ylös ja laskivat alas. Alun hyvä asfalttitie muuttui täynnä kuoppia olevaksi ja ajaminen painavien tavaroiden kanssa kuoppia väistellen, autojen ja mopojen ohitellessa alkoi käydä haastavaksi. Muutoinkin kuumuus, edellisen päivän 30 kilometriä jne alkoivat tehdä polkemisen raskaaksi. Välillä pysähdyttiin juomaan, välillä puskapissalle. Kerran löysin wc-pöntönkin levähdysalueelta, harmi vain, että huligaanit olivat sen kaataneet, jouduin pissimään puskaan sen vieressä.

Lounaspaikkaa miettiessämme OT98 muisti maisemakahvilan ennen Pistohiekkaa. Jos kahvilan lähellä olisi hyvä paikka valmistaa lounasta, voisimme käydä kahvilassa jälkiruualla. Päivän ensimmäisen kätkönkin saisimme kahvilan luota. Jos eilen oli tienvarsi kätkötetty säännöllisin välimatkoin, niin nyt ei kätköjä ollut ollut.

Pitkä polkeminen ylös mäkeä ja juuri kätkön kohdalla loppui pyörästäni vaihteet ja jouduin jalkamieheksi. Puumalan Lietvesi -kätkö oli kauniilla paikalla, mutta sen etsiminen hikeä valuen oli suoraan sanottuna hanurista. Kaikki kolme kurkimme puiden oksille ja luimme vihjeenkin kätkökuvauksesta, siinä sanottiin ”nöyränä”. Vaikeus oli vain 2/5, samoin maasto ja tämän tradipurkin koko oli pieni. Piti siis nöyrtyä ja katsoa jalkohinsa. Kurkimme kaikki kiven kolot ja mielestäni itsekin kävin monesti nollapisteessä, c:geo oli päivitetty uudelleen ja toimi, mutta ei vain löytynyt. Turhautuminen oli vahvaa koko kolmen koplassa, kunnes AlteV löysi kätkön ja ymmärsimme miksi emme sitä olleet havainneet. Nimet lokikirjaan ja maisemakahvilalle etsimään Puumalan Lietveden multi –kätkön koordinaatteja. Kävin OT98 kanssa näköalatasanteella, sinne oli jyrkät portaat, onneksi niitä reunusti rautakaiteet. AlteV jäi suustaan kiinni rappusten alapäähän eikä koskaan ennättänyt mukaamme. Ah, huomaan, että edellä olevasta tekstistä saa väärän käsityksen. AlteV jäi keskustelemaan jonkun kanssa, hän ei siis jäänyt kielestään kiinni rautakaiteeseen, se olisi ollut helteellä mahdotontakin. Korona-aikaan ei muutenkaan kannata nuolla kaiteita.

Siirryimme tien toiselle puolelle ja laskettelimme mäen alas. Siellä oli veneluiska ja paljon veneitä. Siirryimme sillan alle valmistamaan kuivatusta bataattirouheesta bataattikeittoa. Tämä oli reissun fiaskoruoka. Kaikki pidämme bataattikeitosta, mutta ilmeisemmin kuivattu bataatti on suolattua säilymisen kannalta tai lisäsimme siihen muuten liikaa suolaa kasvisliemikuutioiden muodossa. Joka tapauksessa nestettä oli kahden kasvisliemikuution verran, mutta ruoka oli todella ärhäkän suolaista. Söimme sen vain koska olimme hikoilleet päivän aikana runsaasti ja järkeilimme suolatasapainomme kaipaavan korjausta. Makuelämys tämä ruoka ei ollut, harmittaa vieläkin. Juomat sen sijaan olivat hyvät, ne Hurissalon Salesta ostamamme siiderit. Niissä todellakin maistui terva, juuri sopivasti. Lisäksi ne olivat pysyneet kylmälaukussa kylminä. Oli mukavaa istuskella sillan alla siideriä nautiskellen ja ohiajavia veneitä katsellen. Lopulta oli pakko nousta, pakata ruokailuvälineet pyöriin ja ajaa mäki ylös kahvilalle. Päätimme ostaa jälkiruuan kahvilasta: kahvi ja jäätelö maistuisi. OT98 kysyi kahvilasta, onko heillä vesipistettä, jossa voisi täyttää vesipullon. Myyjä kertoi hänelle tuovansa itsekin käyttöveden kirkonkylältä, eikä vesipistettä siis ole. Tämän vastauksen saatuaan OT98 kiitti, teki ostoksensa ja tuli istumaan seuraamme. Kuulimme myyjän alkavan selostaa ilmeisesti tutuille asiakkailleen valittavaan sävyyn, miten ihmiset kuvittelevat saavansa vettä ilmaiseksi, kun itsekin joutuu veden kuljettamaan kioskille. Eipä jäänyt tästä kahvilasta mukava maku suuhun. Vaikka kahvila hienolla paikalla onkin, niin suosituksia sille ei heru edellä mainitusta johtuen. Ei kai matkailija voi tietää mistä kahvilanpitäjä vetensä tuo, asialliseen kysymykseen toivoisi saavansa asiallisen vastauksen, ihan ilman ylimääräisiä valituksia muille asiakkaille.

Olimme jo lähellä Pistohiekkaa. Öpe oli matkalla Puumalaan ja sovimme laittavamme viestiä löydettyämme sopivan yöpymispaikan.

Tien molemmin puolin oli Saimaata, maisemat olivat kuin postikortista. Näistä postikorttimaisemista löysimme Tanssin taikaa – Pistohiekka purkin. Mikäli tie ei olisi ollut niin lähellä, niin siinä olisi ollut hyvä yöpymispaikkakin. Arvelimme kuitenkin tiellä kulkevista autoista ja muista tulevan sen verran meteliä, että ei olisi mukava yöpyä siinä. Näin ollen päätimme tehdä viimeisen rutistuksen entiselle Pistohiekan leirintäalueelle.

Äkkiseltään näytti sille, että leirintäalue olisi edelleen toiminnassa, niin paljon asuntoautoja alueella oli. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että virallista toimintaa ei ollut. Näin ollen päätimme etsiä alueelta suojaisan, rauhallisen nurkkauksen riippumatoillemme. Ajattelimme ensin kuitenkin ottaa alueella olevan kätkön, jotta voisimme rauhoittua aloillemme tämän jälkeen. OT98 olisi halunnut käydä myös toisella melko lähellä olevalla kätköllä, mutta minä olin jo aivan poikki ja totesin, etten jaksaisi, en millään.

Virittelimme riippumatot ihan kätkön viereen, sillä siinä oli hyvä näkymä järvelle ja se oli rauhallisessa paikassa. Puitakin oli sopivasti riippumatoillemme. Öpe oli saapunut Puumalaan Pistohiekan alueelle ja soitteli missä olemme. Lupasimme laittaa koordinaatit hänelle. WhatsAppina lähtikin sitten GC5A3BR Pistohiekka. Läksin AlteV:n kanssa katsomaan rantaa ja pian Öpe ajoikin siihen. Hän totesi kieppaavansa takaisin ja palaavansa yläkautta päästäkseen majoituspaikkaamme, ne hän oli jo havainnut mäen päällä.

Lauantaille tuli siis logattua kolme tradikätköä ja yksi multi.

Pohdimme, tehdäänkö ensin ruoka vai käydäänkö uimassa. Päätimme mennä ensin uimaan. Saimaan vesi oli yhtä kylmää kuin edellisenäkin päivänä ja kävin vain hieman vilvoittelemassa siellä. Öpe ja AlteV sen sijaan uivat kunnolla.

Ruuaksi oli tällä kertaa pussimuusia ja sikanautasäilykettä. Rucola teki salaatinvirkaa. Ei mitään huippuruokaa, mutta riittävän hyvää. Lisäksi toki oli hapankorppua, tuorejuustoa ja meetvurstia. Jälkiruuaksi nautittu konjakkitilkka paransi aterian tasoa huomattavasti.

Ajatus oli ollut pelata korttia, mutta päädyimme lukemaan kukin omassa riippumatossamme Myrkkyjä. Vuoron perään yksi sun toinen nauroi vedet silmissä.

Yöllä minulla oli todella kylmä. Minulla oli mukana vain kesämakuupussi ja vaikka se on untuvapussi niin se ei ole lakanaa kummempi. Aika on kuluttanut untuvat pois ja valoa vasten katsoessa päivä paistaa läpi. Saimaalta nousi kosteus ja kylmyys. Se laskeutui päälleni ja heräsin moneen otteeseen. Lopulta nousin, kävin pissalla ja makuupussiin menemisen sijaan laskeuduinkin makuualustani päälle ja vedin makuupussin kaksinkertaisena peitokseni. Kuten varmaan tiedättekin jo, makuualustanani toimii lampaantalja. Lampaantalja lämmitti riittävästi altapäin ja kaksinkertaisena makuupussi piti päältä huokuvan kylmyyden poissa. Jalat koukussa nukkuessani lampaantalja oli riittävän suuri alustakseni. Näin nukuin hyvin aamuun saakka.

Sunnnuntai-aamuna AlteV keitteli kaurapuuromme Öpen auton takakonttiin rakennetun kenttäkeittiön avatun kannen päällä. Istuin riippumatossani Saimaalle katsellen, söin puuron ja join aamukahvin. Edelliset kaksi päivää olivat kuluttaneet voimat. Olin luultavasti juonut aivan liian vähän. Lisäksi olin edellisenä päivänä onnistunut polttamaan olkapäät ja hartiat, vaikka olin yrittänyt siltä välttyä.

Öpe tarjoutui ottamaan tavaramme autoonsa. Tämä tuntui mukavalle, sillä tavarat painoivat aika lailla. Juotavaa oli pakko ottaa mukaan, sillä polkiessa olisi tänäänkin pakko nauttia runsaasti nestettä, aurinko paistoi nimittäin jo aamusta kuumasti.

Polkeminen tuntui todella kevyelle ilman tarakkalaukkuja. Matka taittui, vaikka tie ei ollut parantunut edellispäivästä. Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki. Tien varteen työntyvässä lahdukassa kasvoi lumpeita, niiden valkeat kukat olivat kauniita. Matkalla tuli vastaaan kyltti vasemmalle menevästä Elsa Heporaudan polusta ja myöhemmmin oikella olevasta Sahan museosta. Koska meitä oli kolme museoista kiinnostunutta, päätimme poiketa museoon. Valitettavasti museo ei ollut auki ja päätimme jatkaa matkaa.

Jossain vaiheessa mietittiin lounaspaikkaa. Päädyttiin siihen, että poljetaan Puumalaan saakka ja katsotaan jos kätkön luona olisi hyvä lounaspaikka, sillä pitäähän viimeisellekin matkapäivälle saada yksi kätkö. Loppumatka ajettiin 62-tien sijaan rauhallisempaa Vanhaa Puumalantietä, joka oli hyväkuntoista asfalttitietä. Öpe ajeli tällä tiellä hissukseen edellä ja kirkonkylälle saapuessamme ajoi edellä kirkon parkkipaikalle.

Koska kirkon ovet olivat auki, päätimme käydä Puumalan kirkossa sisällä. Paikalla ei ollut opasta, mutta katselimme omatoimisesti ympärillemme.

Päätimme syödä kirkon parkkipaikalla, emme jaksaneet lähteä etsimään parempaa paikka. Ja paikkahan oli rauhallinen, suurten koivujen ympäröimä. Mutta ensin kätkö. Kaikki Puumalan puolesta I löytyi helposti. Sitten kenttäkeittiö auki ja ruuan valmistus käyntiin. Tälle aterialle olin varannut riisinuudelia ja hirvenlihaa. Niistä tuli sekoitettuna maittava ateria, hieman rucolaa pinnalle ja avot. Vielä pannukahvit ja loput pullat jälkiruuaksi. Öpe oli antanut retkituolinsa minulle käyttöön ja ruuan jälkeen tuntui, että jäsenet painoivat entistä enemmän. Ei auttanut, oli jatkettava matkaa kohti kirkonkylää. OT98 toivoi meidän pysähtyvän kauppaan tai vaihtoehtoisesti jäätelökioskille, hän haluaisi extra jälkiruuaksi jäätelöä. Tämä suunnitelma sopi meille muillekin.

Eräässä risteyksessä se siten tapahtui. Laskeuduin pyörällä ajoradalle ja nousin vastakkaisella puolella takaisin pyörätielle. Reunus oli kuitenkin sen verran korkea, ei mikään mukava luiska, että pyörän pompatessa, pomppasi pyörän etukorissa ollut vesipullonikin. Pullo lensi kadulle niin että kopsahti. Ihme kyllä pullo pysyi ehjänä vaikka on kovaa muovia, pari naarmua sen kylkeen kyllä tuli asfaltista. Pysähdyin keräämään pullon mukaan ja jatkoin matkaa. Satamassa näytti olevan jäätelökioski, joten AlteV:n kanssa päätimme ostaa siitä jäätelöt. Puhelimeen tuli viesti ja koska en aurinkolasieni polarisoinnin vuoksi näe niillä kunnolla kännykän näytöltä, aloin vaihtamaan päähäni tavallisia moniteholasejani. Hetkeksi säikähdin koska niitä ei näkynyt pyörän etukorissa, jonne olin ne laittanut. Luulin jo niiden lentäneen kadulle samalla kun pullokin lensi, mutta hetken kuluttua tajusin silmälasikotelon olevan ohjaustangon päällä korin vieressä. Kotelo oli tosiaankin pompannut pois korista, mutta jäänyt ohjaustangon päälle. Mikä tuuri.

Söimme jäätelöt istuen satamassa aivan veden tuntumassa katsellen veneitä. Öpe, OT98 ja AlteV olivat näkevinään norpan erään veneen perässä, mutta minä en sitä havainnut. Päätimme nousta maisemahissillä sillalle. Sillalla yritimme etsiä erästä kätköä, mutta totesimme sen ilmeisemmin olevan sittenkin sillan alla. Takaisin emme halunneet palata, joten päätimme jättää sen kätkön tällä kertaa väliin.

Sillalta tuntui olevan pelkkää alamäkeä siihen asti, kun tulimme Lintusaloon vievän tien risteykseen. Siitä alkoi ylämäki, jota riitti autolle saakka. Öpe siellä jo odottelikin tavaroiden kanssa. AlteV:n ja minun tavarani siirrettiin AlteV:n Pölyttäjään, samoin AlteV:n, OT98:n ja minun polkupyörät. OT98:n muut tavarat jäivät Öpen autoon, Öpe lupasi heittää OT98:n Savonlinnaan. Me lähdimme kotimatkalle, koska seuraavana päivänä olisi työpäivä, tien päällä olisi juhannuksen paluuruuhkat ja kello oli jo kulkenut iltaan.

Kilometrejä tuli yhteensä 71, joista 30 km ensimmäisenä, 21 km toisena ja 20 km kolmantena päivänä. Kolmessa päivässä siis sellainen kilometrimäärä mitä on aiemmin ajettu yhtenä päivänä. Mutta tällä kertaa se oli aivan sopivasti. Kätköjä tuli yhteensä 16, jakautuminen oli vielä selkeämmin alkumatkaan painottunutta kuin kilometrien osalta. Reissu oli onnistunut, ensi kesänä uudestaan.

Teksti ja kuvat Rissu. Kuvien käyttö ja lainaaminen ilman kuvaajan lupaa on kielletty. Blogia saa jakaa.

Melontaretkellä Päijänteen kansallispuistossa

AlteV ja minä sovimme jo keväällä Monillan ja Pietun kanssa kesän melontaretkestä. Edellisenä kesänä olimme myöhässä tekemässä suunnitelmia ja niinpä retki jäi tekemättä. Nyt ajankohta saatiin sovittua, sillä varauksella että AlteV saa siihen vapaata töistä.

Toukokuun 4. päivä perustin meille Messengeriin ryhmän ”Melonta2019”, jotta voimme sopia kohteesta ja muista retkeen liittyvistä asioista kesän aikana. Ehdotin kohteeksi Matildanjärveä Salossa ja koska se kelpasi muille, laitoin Teijon kansallispuiston infoon kysymyksiä siitä, pääseekö Matildanjärvestä Puolakkajärveen ja merelle. Sain takaisin sähköpostia, jossa kysyttiin puhelinnumeroani ja luvattiin asiaan liittyen soittaa. Sitä soittoa ei sitten koskaan tullut. Toisaalta se ei haitannut, sillä AlteV heinäkuun alussa heitti ehdotuksen Kelventeestä. Kelvenne sijaitsee Päijänteellä ollen osa Päijänteen kansallispuistoa. Siellä näytti olevan paljon tulipaikkoja ja tilaa meloa. Kukaan meistä ei ollut käynyt siellä ennen. Otimme sen kohteeksemme.

Elokuun toisella viikolla aloimme suunnittelemaan retkeä tarkemmin. Retkeen oli enää vain kaksi viikkoa aikaa ja AlteV:n vapaapäivät olivat varmistuneet. Esitin ryhmässä paljon kysymyksiä ja sain niihin vastauksia ”Millaisia päivämatkoja olette meloneet? Oletteko aamu- vai iltaihmisiä? Miten muu päiväohjelma; ruokailut, tauot jne? Otatteko mukaan kalastusvälineet? Onko teillä inkkari vai kajakki?”. Sain myös vastakysymyksiä ”Onko teillä alueen karttaa? Moneltako nähdään ja missä?”

Viestit kulkivat edes takaisin. Ennen retkeä sovittiin ja suunniteltiin kaikenlaista, laitettiin Messengeriin karttakuvia, mitattiin päivämatkoja ja etappeja myötä- ja vastapäivään. Yhtä asiaa en huomioinu. Minulta jäi huomioimatta, että Kansallispuistossa saa yöpyä vain telttailuun osoitetulla alueella. Emme voisi ripustaa riippumattoja mihin vain tulipaikalle, emme vaikka siellä olisi puuliiteri ja huussi. Emme voisi tehdä niin, vaikka maa olisi hiekkaa, eikä kuluisi.

Olin ehdottanut, että lähtisimme Padasjoelta Höysniemestä ja suuntaisimme siitä Kelvennettä myötäpäivään kiertäen Likolahteen ensimmäiseksi yöksi. Forecalta katsomani tuulitiedot puolsivat tätä ratkaisua. Perjantaina tuulisi lounaasta 6-9 m/s, samoin lauantaina iltapäivään saakka, jolloin tuuli kääntyisi etelään ja hieman tyyntyisi. Sunnuntaina olisi tyyntä. Vastapäivään kiertäen tuuli voisi olla vaikea.

Monilla ilmoitti ryhmässä retkeä edeltävänä iltana, ettei Likolahteen saa leiriytyä. Hän oli tutkaillut Messengerissä olevia karttoja. Tätä en ollut tosiaankaan huomioinut. En käy kansallispuistoissa juurikaan, enkä ainakaan yövy niissä. Säännöt eivät siis olleet selkärangassa. En ollut ajatellut asiaa, vaikka olin karttaa tutkinut kerran jos toisenkin. Enkä jaksanut ajatella asiaa perin juurin sillä hetkellä, jätin asian lähes herran huomaan. Sen verran tarkistin kartasta, että mikäli kiertäisimme saaren myötäpäivään, olisi ensimmäiseen mahdolliseen yöpymispaikkaan matkaa 10-12 km, vastapäivään meloessa olisi matkaa pari-kolme kilometriä. Aikaa meillä olisi tunnista kahteen ennen pimeän laskeutumista, joten näiden tosiasioiden pohjalta meidän kannattaisi meloa itärantaa pitkin, vaikka tuuli hidastaisi melomista jonkin verran.

Torstai-iltana pakkasin AlteV:n kanssa. Rinkat ja muut tavarat odottivat autoon siirtämistä olohuoneessa. Pakastetut ruuat sekä ne ruokatarvikkeet, jotka piti vielä valmistella, jäivät luonnollisesti pakkaamatta. Kanootin nostimme peräkärryyn. Auton katolla kanootti olisi estänyt takaluukun täyden avaamisen ja siten Kingin pääsyn omaan yksiöönsä matkan ajaksi.

Viime tipassa minun piti vielä käydä ostamassa makuupussilleni kuivapussi, sillä se ei mahtunut minulla jo oleviin kuivapusseihin millään. Olin keskiviikkoiltana tarkistanut Motonetin aukioloajat ja varastotilanteen. Ilmeisesti aukioloajat vaihtelivat kuitenkin myymälöittäin, sillä torstai-iltana ollessani Motonetin parkkipaikalla, huomasin ovessa lukevan suurin numeroin liikkeen sulkeutuvan klo 20. Vilkaisin kelloa: 19.57. Juoksin sisään ja nopeasti oikeaan hyllyväliin. Samalla tuli kuulutus ”Liikkeemme on suljettu tältä päivältä”. Sain ostoksen tehtyä ja manasin erkanevia aikatauluja, olisi ollut muutakin katseltavaa samalla käynnillä, vaikkakaan ei tälle reissulle.

Perjantaina ajoin töistä kiireellä kotiin pakkaamaan loppuja tavaroita. AlteV kyseli, voiko jo kantaa tavaroita autoon. Muistin kerran, jolloin minä olin kantanut retkitarvikkeita autoon samalla kuin mies oli tyhjentänyt retkelle kuulumattomia tavaroita pois autosta. Matkalla pidetyllä evästauolla olin ihmetellyt eväiden puuttumista. AlteV oli nostanut ne autotalliin, samoin kuin vaatekassinkin. Nyt ei autosta tarvitsisi nostaa pois mitään, joten annoin luvan. AlteV:n pakatessa autoa valmistin salaatin sekä kuorin vihannekset. Kylmätarvikkeet nostin jääkaapista pakasteiden kanssa samaan kylmälaukkuun. Olimme valmiita lähtöön.

Reittivalinta jäi kuljettajalle. AlteV päätti ajaa moottoritietä. Ilmoitin Monillalle ja Pietulle olevamme matkalla. He olivat jo Höysniemessä, kalastivat meitä odotellessaan. Matkalla satoi vettä, mutta saimme viestiä, että Höysniemessä oli poutaa. Lupaavaa.

Lahden moottoritie

Perillä meitä odotti kuuma kahvi. Minulla oli pullat kaikille. Hyvä alku retkelle. Alkoi sataa. Tihkusateessa pakkasimme kanoottimme. Pietu ja Monilla laittoivat sadeviitat ja pohdin, pitäisikö minunkin, mutta päädyin melomaan ilman. Päätöstä helpotti tieto siitä, että sadeviittani oli kanoottiin pakatussa rinkassa, jonka päällä oli rinkansuojus. Sitä paitsi minulla oli sateenpitävät ulkoiluhousut ja -takki. Myös AlteV päätti ulkoiluasunsa riittävän.

Olimme päätyneet kiertämään Kelventeen vastapäivään. Pohdimme menemmekö Höyssalmen yli lähtöpaikan kohdalta vai vasta Pitkäniemen kärjestä. Ilman varsinaista päätöstä päädyimme menemään viistosti yli.

En edelleenkään tiedä mikä olisi ollut paras vaihtoehto ja toisaalta ei sillä enää ole väliäkään. Olimme matkalla kohti Isohietaa.

Melko pian keli alkoi olla haastava. Vettä tuli taivaalta reippasti sataen ja lisää vettä tuli Päijänteestä aaltojen tyrskiessä kanoottiin. Padasjoen selältä lounaasta 8 m/s puhaltava tuuli nostatti korkeita, lyhyellä välillä olevia teräviä aaltoja. Tuuli suhisi korvissa. Silmälasit olivat nopeasti vedestä harmaat. Totesin, ettei sillä säällä melomisessa ole mitään järkeä. AlteV ei tuulelta toteamustani kuullut. Keskustelu toisen kanootin miehistön kanssa oli mahdotonta, tuuli kuljetti huudot mukanaan. Ympärille ei voinut vilkuilla, koska oli pakko keskittyä melomiseen. Jos on vaikeuksia keskittyä, voin suositella tästä mukavaa mindfulness-harjoitusta. Tai no, mukavuus oli kyllä aika kaukana. Melomista ei helpottanut edessäni vuoroin oikealle ja vasemmalle laidalle tai syliini pyrkivä Kingi. Kingi ei pelännyt vaan oli enemmänkin innoissaan. Olisin halunnut ottaa valokuvia, mutta se ei tullut kysymykseenkään. Välillä yritin vilkuilla vieressäni penkillä vesitiiviissä karttataskussa olevaa karttaa katsoakseni missä kohden olemme. Puhelimessa olisi ollut parempi kartta, siitä olisin nähnyt sijaintimmekin, mutta en uskaltanut ruveta sitä kurkkimaan.

Jäimme kaislikon ”suojaan” odottamaan Pietua ja Monillaa. Odottaessakin oli pakko meloa pitäen kanootti suunnassa, jollei halua joutua tuuliajolle. Päätimme edetä kaislikon sisällä eteenpäin. Kaislikko rikkoi ja madalsi aaltoja, mutta kaislat tulivat kanoottiin tuulen voimasta. Sitten kaislikko loppuikin. Käännyimme kohti tuulta. Jouduimme melomaan melko pitkän ylimääräisen matkan ennen kuin pystyimme sopivassa aallon välissä kääntymään ympäri ja suuntaamaan suoraan lahden poukamaan, Isohietaan.

Juuri kun saavutimme rannan, tyyntyi tuuli ja laskeva aurinko tuli esiin luoteesta, pilven takaa. Noustessani kanootista tunsin kuinka vesi valui selkää myöden alaspäin kastellen alusvaatteet. Sateen pitävistä vaatteista ei ollut paljon iloa kun vesi oli tullut kaula-aukosta sisään. En voinut meloessa pitää huppua, joka olisi vienyt viimeisenkin mahdollisuuden kuulla, jos jollakin olisi asiaa.

Lopultakin saatoin ottaa jonkun kuvan. Aurinkoinen, tyyni ranta näytti mukavalle valokuvassa. ”Tyyntä myrskyn edellä” totesi AlteV. Toden totta, lounaasta oli nousemassa musta pilvi. Pilvi on oikeastaan väärä ilmaisu, sillä sieltä nousi musta taivas ja se nousi nopeasti. Päätimme siis virittää makuutilat samantien. Pietulla ja Monillalla oli kasattava kota mukana, AlteV ja minä majoituimme riippumatoissa. Ensin tarppi paikalleen, jos sade tulisi ennen kuin majoite olisi muuten valmis.

Päätimme tehdä ruuan nuotiolla, koska taivas oli vielä melko selkeä. Juuri kun saimme nuotion syttymään, alkoi sataa. Monilla ehdotti, että siirrymme kotaan laittamaan ruokamme. Keräsimme nopeasti tavarat ja juoksutimme ne kotaan. Samalla välähti ja hetken päästä myös jyrähti.

Kingi tuli kotaan Nikin reviirille ja Niki murahti kerran, muttei sen enempää jaksanut kiinnittää huomiota asiaan. Tunnelma tiivistyi kodassa, samoin kosteus. Ulkona ukkonen räiski päällä ja vettä satoi kaatamalla. Sisällä kodassa ruokaa tehtiin kahdella Trangialla. Toisessa keittyi Monillan ja Pietun kasvattamat perunat, toisessa paistui possunpihvit. Lisukkeena oli kotona valmistettua salaattia, jossa oli salaattia, tomaattia, tuorekurkkua, maustekurkkua, aurinkokuivattua tomaattia, fetajuustoa ja keitettyä kananmunaa. Ruoka maistui, vaikka vesi valui maata pitkin läpi kodan. Jälkiruokana nautimme tilkat edelliskesänä valmistamaani kuusenkerkkätinktuuraa. Toivoimme sen auttavan paitsi kylmään ja koleaan oloon, myös Pietun kesäflunssaan.

Puolen yön jälkeen sade ja ukkonen hellittivät ja siirryin Kingin ja AlteV:n kanssa omille majoitteille. Kingiä varten oli mukana retkituoli. Onneksi, sillä maassa olisi ollut märkä ja kylmä nukkua.

Uni tuli nopeasti. Kun heräsin, oli aivan pimeää. Kuului vain aaltojen voimakas kohina ja tuntui tuulen paino laavukangasta vasten. Kuuntelin aikani ja yritin nukahtaa uudelleen, mutta uni ei tullut takaisin. Mietin hetken, avaanko riippumaton vetoketjun ottaakseni puhelimen roikkumasta harjanarusta. Avatessani vetoketjua, saattaisi Kingi valpastua ja aloittaa haukkumisen, mutta halusin tietää paljonko kello on. Lopulta hivutin vetoketjua hitaasti auki, Kingi älähti samantien. Olin hiljaa toivoen sen hiljenevän. Kun tuli hiljaista, otin puhelimen ja suljin vetoketjun. Uusi haukkuminen, nyt voimakkaammin. ”Riittää!” sanoi AlteV painokkaasti herättyään meteliin. Kingi hiljeni. Katsoin kelloa, se oli 3.20. Jätin puhelimen riippumattoon, en halunnut enää avata vetoketjua. Lopulta nukahdin uudelleen.

Lauantai.

Heräsin, kun oli jo valoisaa, mutta vielä hiljaista. Olin makuupussissa kuin lämpimässä pesässä ja nukahdin uudelleen. Seuraavan kerran heräsin puheeseen. ”Huomenta” vastasin kun AlteV pyysi aamukahville. Tattaripuurokin oli valmiina. Olin pakannut mukaan puurohiutaleet muovikippoihin. Kummallekin aamulle 2 dl, josta tulisi siis aamupuuro kahdelle. Heitin makuupussin tuulettumaan ja korkean ilmankosteuden kastelemat lampaat kuivahtamaan. Laitoin kuivumaan myös edellisiltana meloessa kastuneen hupparin. Siitä olisi voinut vääntää vettä. Aurinko paistoi ja tuuli leyhytti tarpin reunaa. Se olisi hyvä tarvikkeiden kuivattamisen kannalta.

Majoitteet

Puolen päivän aikaan olimme valmiita jatkamaan matkaa. Kelventeen saaressa olisi yksi geokätkö: Kelvenne. Se sijaitsi Karhunkämmenen nuotiopaikalla, Supanlahdessa. Päivän ensimmäisen pysähdyksen suunnittelimme sinne.

Tuuli puhalsi edelleen lounaasta, mutta ei yhtä navakasti kuin edellisenä iltana. Oli helpompi meloa, vaikkakin jouduimme sik-sakkaamaan edelleen. Joku kanoottimme lastauksessa oli pielessä. Kanootti tuntui todella kiikkerälle. Sovin AlteV:n kanssa tarkistavamme tilanteen rannassa.

Supanlahti oli suojaisa paikka, tuuli ei yltänyt sinne saakka. Rantauduimme ja siirryimme jalkapatikkaan. Kätkölle oli viitisenkymmentä metriä. ”Suoraan vai oikealle?” kysyin toisilta. Puhelimen kompassi ei antanut suoraa vastausta kysymykseen, se näytti keskelle molempia pokuja. Monilla totesi äsken näkemiemme ihmisten olleen rannassa oikealle menevän polun varressa. Oikealle siis. Pian tulin siihen pisteeseen, että matka ei enää lyhentynyt, piti kääntyä rinteeseen pois polulta. Muut tulivat perässä. Ehdin ensimmäisenä paikalla ja näin missä kätkö on. Tai no, en nähnyt, mutta arvasin. Paikka oli juuri kätkölle sopiva. Odotin muita ja annoin heidän kokea löytämisen ilon. Mitä ihmettä selitän, kätkö oli heistä yhtä ilmeisessä paikassa eikä nostattanut heissä mitään suurta riemua. Kätkö tuli kuitenkin logattua. Lähdimme kätköltä toiseen suuntaan, jonne vei polku. Saavuimme lähtöpisteeseen. Olisi sittenkin pitänyt valita se suoraan menevä polku, ei olis tarvinnut varvikossa rämpiä. Toisaalta ilman näitä pöljänpolkuja olisi vähemmän muisteltavaa. Nuotiopaikalla vielä pieni välipala mukana olleista tuoreista luumuista ja suklaasta. Sitten vielä kanootin lastin korjaus. Matka jatkui.

Tuuli tyyntyi ja melominen helpottui päästessämme Huovarin suojaan. Nyt oli kanootin lastauskin vakaa. Pietun ja Monillan kartan mukaan Kelventeen ja Kurtinsaaren välissä oli kannas. Retkikarttani näytti kaislikkoa ja vettä, ei mitään kannasta. Kauempaa katsottuna kaislikkoa oli runsaasti, mutta jäi epäselväksi mitä sen sisällä olisi. Lähempänä ilmeni, että siitä pääsee hyvin läpi, kaislikko ei peittänyt koko saarten välistä aluetta. Kyyränlahdesta suora suunta Kirkkoniemeen. Nyt oli ilo meloa.

Kirkkoniemessä

Pysähtyimme Kirkkoniemeen . Keräsimme kanootista ruokatarvikkeet mukaan keittokatokseen lounasta varten. Monillalla ja Pietulla oli retkilounaspusseja, he testasivat tällä reissulla useita erilaisia ruokavaihtoehtoja. Näistä on kooste blogin lopussa. Minä söin lounaaksi AlteV:n kanssa eilisen salaatin tähteet jatkettuna juuri pyydetyllä tonnikalalla. Tonnikala oli purkissa, joka ui vedessä, joka oli joutunut ruokatarvikelaatikkoon joko edellisillan aallokossa tai rankkasateessa. Onneksi kaikki kastuva oli pakattu vielä erillisiin astioihin, joten mikään ei mennyt pilalle. Tyhjensin laatikon, kaadoin veden pois, kuivasin laatikon ja pakkasin tavarat siihen takaisin. Saman tein toiselle ruokatarvikelaatikolle, jossa oli kylmätarvikkeet pakattuna kylmäkasseihin.

Lounas oli hyvä ja riittävä. Salaatin lisäksi tarjolla oli edellisviikolla tekemääni siemennäkkäriä, suklaata, teetä ja pullaa. Miehet oikaisivat itsensä keittokatoksen penkeille ottaakseen pienet ruokalevot. Minä läksin heittelemään viehettä. Paikka näytti lupaavalle hauen tulla, mutta ajankohta ei ollut oikea. Saalis jäi saamatta.

Matka jatkui niemen kärjen taakse kohti Hinttolanhiekkaa. Järkytykseni oli suuri kun näin ruotsinlaivoja rivistön rannassa. Niissä ei ollut Silja Linen, Viking Linen eikä Eckerö Linen tunnuksia, mutta ne olivat lähdes yhtä suuria. Ensin ajattelin paikan olevan väärä, mutta vilkaisu retkikarttaan vahvisti pelkoni oikeaksi. Hinttolanhiekka oli täynnä ”retkeilijöitä”. Päätin selviytyä kuin Eräjormiina konsanaan. Päätimme rantautua ruotsinlaivojen vasemmalle puolelle, jossa oli yksi normaali hytillinen moottorivene ja yksi kanootti.

Ruotsinlaivoja Hinttolanhiekalla

Läksin tutkailemaan ympäristöä. Kanooteistamme oikealle oli nuotiopaikka ja siitä vielä eteenpäin todella upean näköinen männikkö. Oikea riippumattoilijan unelma. Sen pilasi ökyveneistä kuuluva meteli. Kanooteistamme vasemmalle oli vehmaampaa maastoa. Sieltä löytyi kuitenkin paikka Monillan ja Pietun kodalle. Yritin mittailla puiden välejä. Kovin hakalalle tuntui. Siinä missä ei ollut varvikkoa, ei ollut sopivalla välimatkalla olevia puita. Sopivin välimatkoin olevien puiden ympäristö taas oli risukkoista. Kanootti, jonka olimme nähneet rannassa, kuului keski-iän jo hetken aikaa sitten ylittäneelle miehelle. Hän katseli myös rantaa kuin etsien teltan paikkaa. Minua alkoi ahdistaa. Siellä missä olisi hyvät riippumattopaikat, oli veneilijöiden meteli ja hiljaisemmassa osassa valittavana varvikko tai vierssä tuntemattoman ihmisen teltta. Sitä paitsi puiden välit olivat hankalasti, lisäksi puut olivat niin vanhoja ja järeitä, että riippumattoni ripustusliinat tuskin yltäisivät kunnolla ympärillekään. Sitä paitsi Kingi haukkuisi yöllä kaikki liikkujat: veneiden luona liikehdintä tuskin loppuisi ennen aamua ja varmaan tuntematon kanoottimieskin yöllä kävisi pari kertaa puskapissalla, vanhemmat miehet usein käyvät.

En voinut mitään ärsytykselleni, vaikka yritin ajatella kyseessä olevan vain yhden yön josta varmasti selviäisin. AlteV yritti tarjota vaihtoehtoja, mutta se tuntui painostamiselle. Totesin meneväni ottamaan välipalaa. Kävelin kanootille, kaivoin rusinat esiin. Söin niitä, tunsin auringon lämmön kasvoilla, katsoin kaunista välkehtivää Päijännettä ja kuulin hilpeät huudot ja musiikin ruotsinlaivoista vieressäni. AlteV:kin huuteli jo minua takaisin. Tiesin ärsytykseni näkyvän, vaikka kuinka yrittäisin tukahduttaa sen. Harmitti. En halunnut olla hankalaa matkaseuraa. Tiesin olevani väsynyt ja sen pahentavan oloa, mutta en yksinkertaisesti pidä suurista ihmismassoista retkeillessäni. Minulle luontoon menemisen tarkoitus on hiljaisuuden, oman tilan ja rauhoittumisen etsimistä. Seuralaiset ovat hyvä asia silloin, kun olen itse valinnut heidät. Minusta oli oikein mukava lähteä melontareissulle Monillan, Pietun, AlteV:n ja koirien kanssa. Minä en halunnut olla samassa paikassa karaokea laulavien, poppia huudattavien ”retkeilijöiden” kanssa. ”Menisivät perkele kaupunkiin huutamaan, jonnekin kaupungin vierasvenesatamaan laulamaan. Mitä ne tänne luontoon, vieläpä Kansallispuistoon tulevat ilakoimaan” -lauoin mielipiteitäni AlteV:lle myöhemmin illalla nukkumaan mennessä. Ilmeisesti tämä kaikki aiheutti yöllä unen, jossa Monilla tuli kertomaan minulle Pietun käyneen juomassa veneilijöiden viinat ja sammuneen näin ollen kodan eteen.

Nyt kiirehdin asioiden edelle. Ennen nukkumaan menoa laitoimme vielä majoitteet, söimme ja kalastinkin. Joten palaan takaisin siihen kun rusinapaketti oli tyhjä ja palasin AlteV:n luokse alistuneena.

Jouduin lainaamaan AlteV:n liinaa, jotta sain riippumaton ripustettua. Kyseessä on siis kuormaliinasta itse tehty ripustusliina, ei mikään pöytäliina. Itselläni on myös kuormaliinasta tehdyt ripustusliinat. Ne ovat kuitenkin hieman toisenlaiset kuin AlteV:n liinat, lyhyemmätkin. Liinojen tarkoitus on olla samalla ”puunhalaajina” eli jakaa puurunkoon kohdistuvaa painetta leveämmälle alueelle. Ohuet narut pureutuvat puun runkoon riippujan painosta johtuen, liina jakaa painon isommalle alueelle estäen puun vahingoittumisen. Jouduin siis vaihtamaan yhden oman liinani AlteV:n pidempään liinaan. AlteV:n ripustukset ovat muutoinkin omistani poikkeavat joten hänelle oli sama riittikö liina mattoon sakka vai pelkästään puun ympäri. Pidemmästä liinasta huolimatta riippumattoni tuli liian kireälle, kanoottimiehen teltta oli liian lähellä ja Kingi räksytti koko ajan hermoja raastavasti.

Muut menivät jo nuotiopaikalla tekemään tulia kun ähräsin majoitteeni kimpussa. Tarppikaan ei tuntunut asettuvan paikalleen millään. Ajatukseni oli saada se näkösuojaksi riippumattoni ja kanoottimiehen teltan väliin ja toisesta päästä ylös, jotta Kingi ei yöllä sotkeentuisi hihnastaan tarpin naruihin. Kyllähän tarpin sai alas kiinnitettyä maakiiloilla, mutta toisesta päästä puihin ylös kiinnittäminen olikin vaikeampaa koska niitä puita ei ollut tai ne olivat väärässä paikassa. Tarpin virittämisestä tuli todella luovaa touhua.

Kanoottimies tuli juttelemaan. Kyseli teenkö jotain luontojuttuja työkseni kun näyttää sujuvan niin hyvin. Katsoin kummissani, ajattelin että vinoilee, mutta kanoottimies vaikutti rehdille. Totesin harrastelevani luontoasioita ja retkeilyä, harmittelin ettei tänään suju mikään. Mies totesi, ettei paikka ole perinteiselle retkeilijälle tarkoitettu, viitaten kädellään veneisiin. Hän kyseli lisää retkistämme ja kertoi omistaan. Kanoottimies oli retkeillyt paljon, myös talvisin. Lopulta sain tarpinkin paikalleen ja pääsin lähtemään itsekin nuotiopaikalle.

Nuotiossa oli iloiset tulet. Monillan, Pietun ja AlteV:n lisäksi nuotiolla oli pari vanhempaa pariskuntaa, kanoottimies ja nuori pari. Meillä, siis minulla ja AlteV:llä oli tarkoitus valmistaa Kivikylän saunalenkkiä ja sen kaveriksi vihannesnyytit. Olimme ottaneet mukaan valmiiksi pestyt perunat ja kuoritut porkkanat. Nauriin ja kukkakaalin olin pilkkonutkin. Lisäksi oli yksi iso sipuli. Näistä aineksista väsäsimme nuotiolla valmistettavaksi kummallekin omat nyytit voipaperiin ja folioon. Perunat, porkkanat ja sipuli piti toki pilkkoa ja kaikki nyytin ainekset maustaa suolalla ja pippurilla. Runsas nokare voita päälle ennen paketin kiinni käärimistä takaisi kypsymisen ja maukkauden. Tarvikkeista riitti Monillalle ja Pietullekin.

Vanhempi porukka kertoi hyviä juttuja. Odottelimme ruokaa kypsyväksi. Niki nukkui Monillan ja Pietun takana maassa ja Kingi pyöri jo hieman levottomana vuoroin jaloissani, vuoroin takanani. Ohi kulki jos jonkinlaista koiraa omistajiensa kanssa. Oli isoa ja pientä, tummaa ja vaaleaa, arkaa ja riehakasta. Yksi kissakin oli siellä. Laivalla jatkui bileet.

Ruoka oli hyvää. Yhtä-äkkiä Kingi alkoi haukkua raivokkaasti kauempana  kulkevaa valkoista länsiylämäänterrieriä ja singahti liikkelle. Hihna irtosi kädestäni, en ollut osannut varautua moiseen vaan söin. Kingi suuntasi ilmeisesti Nikin yli kohti terrieriä ja osui nukkuvaan Nikiin, joka aiheesta murahti. No, siitähän meinasi tulla tappelu. Kummallisinta asiassa oli se, että Kingi ei yleensä välitä muista koirista tuon taivaallista. Kingi oli luultavasti väsynyt tapahtumarikkaaseen päivään. Minä päätin lähteä sen kanssa pois nuotiolta. Kävimme riippumatoilla, otin virvelin ja suuntasin rantaan kalastamaan koira mukanani. Joutsenet huusivat Päijänteellä, välillä kuului siipien läiske vettä vasten. Alkoi hämärtää, joten voisimme saada saalistakin. Rannassa oli sopivaa kaislikkoa ja muita vesikasveja kalojen piileksiä. Laitoin ruohikkouistimen ja aloin heitellä. Pian alkoi olla niin pimeää, että piti sytyttää otsalamppu nähdäkseen jotakin. Yhtä-äkkiä tuntui kevyt läpsäisy poskessa, ehkä ilmavirta vain, mutta säikähdin koska samalla kasvojen edessä pyöri jokin musta. Lepakko jäi pyörimään metrin päähän valokeilaan ja minä yritin sammuttaa äkkiä otsalamppuni. Tuli pimeää. Lepakko lensi pois.

Koska en nähnyt kalastaa pimeässä, enkä halunnut uudestaan houkutella lepakkoa otsavalollani, siirryin riippumatoille. AlteV oli tullut nuotiolta. Monilla ja Pietu olivat menneet kotaansa jo. Kingi hyppäsi retkituoliinsa nukkumaan. Jäin AlteV:n kanssa juttelemaan hetkeksi ennen nukkumaanmenoa.

Nukuin harvinaisen sikeästi. En ollut kuullut, kun Kingi oli kahdesti ilmoittanut yöllä liikkeestä ympärillä. AlteV oli komentanut sen hiljaiseksi. Makoilin riippumatossa unen ja valveen rajamailla kun mies oli keittänyt jo kahvin ja aamupuuron. Retkiemme ylellisyyksiä, pääsen valmiiseen pöytään. Riisihiutalepuuro tuoreilla karviaisilla maistui hyvin. Muuten tuntui, etten päässyt oikein käyntiin. Aamupalan jälkeen lampaat ja makuupussi tuulettumaan ja heittelemään hetkeksi uistinta. No, eihän ne lampaantaljat ennättäneet kuivua lyhyen tuuletuksen aikana, mutta tavarat oli joka tapauksessa kasattava pois. Oli aika jatkaa matkaa.

Aurinko paistoi ja tuuli kevyesti. Suuntasimme Kärppäsaarille, niistä pienemmässä olisi geokätkö. AlteV:n kanssa tuli pientä sanaharkkaa. Minun mielestäni se oli sanaharkka, miehen mielestä sitä ei voinut sanoa sanaharkaksi vaan pieneksi erimielisyydeksi. Mielestäni mies ei osannut päättää melotaanko Kelventeen puolta vai mennäänkö reilusti yli Kärppäsaarten rannan tuntumaan. Laivaväylällä ei mielestäni kuulunut seilata edes takaisin poikittain. Mies moitti minua turhasta hätäilystä. Mielestäni en hätäillyt, vaan kanootissa peränpitäjä on kapteeni, jonka pitää osata päättää suunta eikä häilyä edes takaisin sen mukaan minne tuuli sattuu kuljettamaan. Varsinkin kun nyt ei edes tuullut. Taisin yrittää sivaltaa sanan säilällä, mutta lopetin heti alkuunsa todettuani sen turhaksi. Päivä oli liian kaunis tuhlattavaksi sellaiseen. Seurakin oli hyvää.

Kingi tähystää
Kingi tähystää kiviä

Meloimme rantaan. Tosin tästäkin hieman väittelimme. Olimme eri mieltä siitä, mihin kannattaa kanootilla mennä kivikkoisella rannalla. Monilla ja Pietu tulivat sopuisasti rantaan. Kävelimme veneilyliivijenginä perätysten Päijänteen kansallispuisto -kätkölle. Loggaus ja paluu takaisin kanooteille. AlteV:n Crocks uiskenteli järvessä. Ohimenevän pikaveneen aallot olivat liikuttaneet kanootteja ja muovikenkä oli päässyt vapaaksi kiven ja kanootin välistä jonne olin sen hakkautumisen estämiseksi laittanut kätköllä käynnin ajaksi. Lepuuttajat olivat jossain kanootin pohjalla toimettomina. Kenkä kanoottiin mukaan ja menoksi jälleen. Nyt meloimme rinnatusten. Siis Monillan ja Pietun kanssa. Minun ja AlteV:n olisi ollut vaikea meloa rinnatusten, peräkkäin se onnistui, olimmehan samassa kanootissa.

Minulla on aina ollut ongelmana se että en osaa tehdä asioita hitaasti. Kyse ei ole ehkä absoluuttisesta nopeudesta vaan intensiteetistä. En itse huomaa tuota kovin helposti, siis sitä että teen täysillä asioita. Tai niin täysillä kuin kykenen. Usein olen kuullut kävelylenkillä juoksevani kuin hirvi. Vuosia sitten, jalka kipsissä, kävin kyynärsauvojen avulla metsässä geokätköllä. Meno oli itselleni liian hidasta, mutta lujempaakaan en päässyt, pakko oli silti päästä.

Nyt meloin liian lujaa. AlteV käski minun välillä lopettaa melomisen. Niinpä pidin välillä taukoa melomisessa ja kuvasin, katselin karttaa ja juttelin. Välillä tartuin hetkeksi melaan, kunnes mies taas toppuutteli ”Voitko olla ihan vaan melomatta”. Kyllähän minä voin. Matka joutui, maisemat olivat hienot ja pian Likolahti pilkisti. Sinne rantauduimme ruokailemaan.

Likolahti

Ranta oli mahtava. Puita olisi ollut juuri sopivasti riippumattoiluun, valitettavasti alue ei ollut majoittumiseen sallittu. Muussa tapauksessa olisimme perjantai-iltana suunnanneet tänne ja olleet saaren takana suojassa tuulelta, vaikkakaan emme ukkoselta.

Tällä paikalla oli polttopuitakin, kaikilla tulipaikoilla niitä ei valitettavasti ollut . Nyt tosin emme puita tarvinneet, sillä valmistimme ruokamme Trangialla. Rannalla juuri ollut väki jatkoi matkaansa. Pian joku isä tuli tyttärensä kanssa istumaan nuotiolle. Kertoivat olevansa päiväretkeläisiä. Juteltiin mukavia, syötiin ja juotiin kahvit. Minulla ja AlteV:llä oli ruokana kasvissosekeittoa, johon lisäsimme kanaa ja suppilovahveroita. Kaikki pakastettuja. Tuotteet olivat viikonlopun aikana sopivasti sulaneet, mutta olivat vielä kylmiä. Edellisiltana olivat vielä jäässä. Olin tehnyt kasvissosekeiton täysin vegaanisena ihan säilyvyyden takia. Juusto tai kerma sulaneena nopeuttaisi pilaantumista. Keiton olin pakastanut puhtaaseen maitopurkkiin, sen voisi litistää käytön jälkeen ja polttaa nuotiossa tai kuljettaa roskien mukana pois, riippuen tilanteesta. Broilerinsuikaleet olivat maustettuja ja paistettuja ennen pakastusta, suppilovahverot olivat viime syksyisiä ja silloin pannulla käytetty ennen pakastusta. Litra keittoa ja nämä lisukkeet riittivät hyvin kahdelle aikuiselle. ”Vähemmälläkin olisi pärjännyt” totesi AlteV. Loput siemennäkkärit menivät keiton kyytipoikana. Olin edellisviikonloppuna tehnyt siemennäkkäriä uunipellillisen valmiiksi ja maistamista lukuun ottamatta onnistunut säilyttämään sen melontareissulle.  Se vain on niin hyvää, että tulee helposti syödyksi samantien.

Monilla ja Pietu jatkoivat parhaan retkiruuan etsimistä valmistamalla kumpikin jälleen erilaiset pussiruuat.

Suunnittelimme vähän uimistakin, mutta lopulta en jaksanut alkaa kaivamaan kanoottiin hyvin lastatusta rinkasta uikkareita ja pyyhettä. Ne oli pakannut kuivapussiin muiden vaatteiden kanssa. Kuivapussissa ne olivat alemmassa verkkopussissa, päällä oli yöpymisvaatteet. Ja tietenin vaatekuivapussi oli rinkassa alimmaisena, sen päällä oli kaksi lampaantaljaa omissa kuivapusseissaan sekä tarppi ja erikseen vielä narupussi. Rinkan päällä oli rinkansuojus pitämässä roiskevettä loitolla. En jaksanut ruveta tyhjentämään koko rinkkaa. En, vaikka ranta oli hiekkainen ja matala, aurinko paistoi lähes kuumasti ja olisin kaivannut uintia. Jatkoimme siis melontaa kohti määränpäätä: minä AlteV:n kanssa kohti lähtöpistettä ja Pietu Monillan kanssa kohti Hietasaarta. Tässä vaiheessa kiitimme toisiamme retkestä. AlteV ja minä toivotimme heille mukavaa loppuretkeä.

Palasimme Höysniemeen, kanoottimies oli siellä pakkaamassa varusteitaan. Ihan ensimmäisenä päästin Kingin autoon omaan häkkiinsä. Se kiepsahti pari kertaa ympäri ja asettui nukkumaan. Kingi nukkui väsyneen matkalaisen onnellista, häiriitymätöntä unta koko sen ajan kun pakkasimme tavaroita autoon. Minä heittelin vielä hetken aikaan ruohikon reunassa uistinta toivoen saavani sen suuren saaliin. Saldo jäi kuitenkin nollaksi. Ei kalan kalaa koko reissulla, vain kokemusta. Sitä on vuosien mittaan tullut kyllä enemmänkin.

Höysniemessä jälleen

Kotimatkalla poikettiin grillille juomaan kupilliset kahvia AlteV:n toiveesta. Ennen tilaamista mies katseli kelloaan todeten ”Voitaisiin kyllä samalla syödäkin, niin ei tarvitse sitten kotona enää ruokaa laittaa”. Niinpä tilasimme annokset: minä normaalikokoisen kanapitsan ja mies kebabin ranskalaisilla. Pitsa oli suurempi kuin Kotipitsan perhepitsa, joten siitä jäi minulle pala seuraavan päivän ruuaksi töihinkin. Loppumatka ajettiin melko pitkälti omissa ajatuksissa: AlteV kuunteli kuulokkeilla äänikirjaa ja minä tein muistiinpanoja retkestä karttojeni takapuolelle.

Kotona purettiin tavarat odottamaan seuraavan päivän välinehuoltoa ja mentiin saunaan. Saunassa käytiin reissu vielä läpi. Molemmat olivat erittäin tyytyväisiä. Itse hieman harmittelin perjantain tuulista säätä, mutta mies totesi sen ollen suorastaan ihana. Sanoin, että sudenpentujen kanssa en olisi siihen säähän lähtenyt, enkä välttämättä kaikkien aikuistenkaan. Kaikkien on kuitenkin osattava meloa.

Harmittelin sitäkin, etten ole kovin seurallinen. Pidin kyllä Monillan ja Pietun seurasta. mutta en jaksa suuria ihmisjoukkoja ja ympärillä olevaa biletystä vapaa-ajalla. AlteV totesi ”Tuskinpa asia Pietua ja Monillaa haittasi ja juttelithan sä sen kanoottimiehen kanssakin tosi pitkään eilen illalla ja tänään vielä siellä Höysniemessä”. Totesin, että se ei olekaan ongelma. Minusta on mukava jutella ihmisten kanssa silloin kun tilanne on luonteva: kanoottimies oli yksittäinen retkeilijä.

Toivottavasti ensi kesänä pääsisimme päivän-pari pidemmälle melontareissulle. Pitänee aloittaa suunnittelu hyvissä ajoin.

Pietu ja Monilla ovat tekivät pyynnöstäni omat arvionsa retkiruuistaan, kumpikin omistaan, suuri kiitos heille siitä. Edellä tekstissä oli minun ja AlteV:n ruokailut mainittuna. Toivottavasti teille on näistä jotain apua.

Monillan ruuat:

”Aamupalat:

Outdoor Apricot Porridge

laktoositon

Kuumaa vettä, sekoitus ja 10 min. odotus.

Vaikka aprikoosi on jauheena, maistuu hyvin puurossa.

Outdoor Raspberry Rice Porridge

laktoosia <10mg/100g

Kuumaa vettä, sekoitus ja10 min. odotus.

Itse en tykkää tämmöisestä aamupalasta.

Outdoor Muesli with Yoghurt

laktoosia <10mg/100g, sisältää pähkinää

Kylmää vettä, sekoitus ja 5 min. odotus.

Tästä tykkäsin. Ei välttämättä syksyn kylmillä paras vaihtoehto.

Outdoor Chocolate Kissel dessert

laktoosia <10 mg/100g

Kylmää vettä, sekoitus ja 5. min. odotus.

Muuten hyvää, mutta pitää saada sekoitettua jollakin pitkällä. Jäi pohjalle vielä jauhetta.

Muut:

Outdoor Curry, Rice meal

laktoosia <10mg/100g.

Kuumaa vettä, sekoitus ja 15 min. odotus

Ruoka tuntui hieman mössömäiseltä. Söin ruoan kahdessa osassa kun ei tahtonut maistua.

Blå Band Chili sin carne with kidney beans

laktoosia 0,01g/100g

Voi syödä kylmänä tai lämmitys avaamatta kuumassa vedessä.

Outdoor Pasta Carbonara

sisältää maitojauhetta

Kuumaa vettä, sekoitus ja 15 min. odotus.

Pasta oli ainoa, joka oli kokonaista, muuten ruoka jauhomaista.

Blå Band Goulash

Kuumaa vettä, sekoitus ja 10 min. odotus. Voi tehdä myös kylmään veteen, silloin 30 min. odotus. Lihapitoisuus vain 5,2%, mutta oli ihan syötävä ruoka.

Lyo Expedition Mexican dish

laktoositon

Kuumaa vettä, sekoitus ja 10 min. odotus. T

ässä oli kananliha pitoisuus 32%, sen kyllä huomasi heti maussa ja koostumuksessa.

Reissun paras ruoka.

Summit to Eat Chicken fried Rice

Kuumaa vettä, sekoitus ja 8 min. odotus.

Kanapitoisuus 11%.

Ruoka merkeistä tämä pääsee toiseksi parhaaksi.

Summit to Eat Pasta Bolognaise

Kuumaa vettä, sekoitus ja 8 min. odotus.

Jauhelihapitoisuus 11%, jonka huomasi myös maussa.

Oli paljon parempaa kuin Outdoorin pasta Carbonara.

1 ateria, aamupala maksaa 6 – n. 10 euroa. Lyo tai Summit ruoista olen valmis maksamaan. Outdoor ruoat saa jatkossa jäädä kokonaan. En ole niihin tyytyväinen, vaikkakin on kotimaista.

Pietun ruuat

”Aamupalat:

Blå Band, Rice pudding with rasberries

Blå Band, Rice pudding with strawberries

Molemmat ovat täyteläisiä riisipuuroja marjoilla. Maku on mukavan marjaisa ja energiaa riittää yli 600 kcal.

Pääruoat:

Real Turmat, Kebab stew.

Norjalainen gluteeniton ruoka, johon on pakattu 431 kcal energiaa.

Maukas ateria ja helppo valmistaa omassa pakkauksessaan.

Valmistaja vähensi jokunen vuosi sitten suolan määrää aterioissaan ja ne nousivat omalla suosikkilistallani varsin korkealle.

Leader Outdoor, Chicken flavoured pasta

Kotimainen laktoositon ruoka, joka ei sisällä kanaa, kuten nimikin kertoo.

Energiaa on roimat 667 kcal.

Koostumus on hieman jauhomainen ja antaa melko teollisen vaikutelman.

Ei ainesta suosikiksi.

Leader Outdoor, Paella

Gluteeniton, laktoositon paella on maultaan varsin hyvä, mutta tuoteselosteesta ei löydy mitään kunnollisia raaka-aineita. Lähimmäksi pääsee ”aromit (sis. kalaperäisiä ainesosia).”

Ei jatkoon.

Leaderilla on myös vegaanisia ruokia mutta käytännössä kaikki valmistajan ateriat ovat maustettua riisiä/vehnäsuurimoa/soijaproteiinia.

Blå Band, Chili sin carne with kidney beans

Valmis ”märkäruoka”, jonka voi syödä sellaisenaan tai lämmittää vesihauteessa tai vaikka nuotion loimussa. Painava kasvissateria ja hyvän makuinen. Chiliä sopivasti. Laktoositon.

Blå Band, Swedish meatballs with creamy potatoes

Myös täysin valmis ateria, joka sisältää kanasta tehtyjä lihapyöryköitä. Kotoisan makuinen, laktoositon ateria.

Summit To eat, Vegetable chipotle chilli with rice

Maukas kasvisateria, jossa tulisuutta riittää myös chilin ystäville.

Energiaa 628 kcal.

Yksi suosikeistani.

Kätköilyä kirjallisuuspiirissä – elokuussa 2016

Minulla ja AlteV.llä on monia yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja harrastuksiakin, mutta toki on niitä omiakin.

Olemme molemmat luonto- ja jonkin sortin kulttuuri-ihmisiä. Minä käyn mieluusti teatterissa katsojana ja AlteV on sitten usein näyttämön puolella. Minä rakastan kirjoja, lukemista ja kirjoittamistakin. AlteV pitää kyllä tarinoista, mutta kokee lukemisen hitaaksi ja siksi vaikeaksi. Tosin kyllä hän silti aika monta kirjaa vuodessa saa luetuksi. Tämä blogi oli alun perin AlteV:n idea ja on sittemmin, alun jälkeen jäänyt oikeastaan minun kirjoittamakseni vaikka yhdessä usein asioita koetaankin.

Tällä kertaa olin kuitenkin ilman miestä liikkeellä. Minä kuulun nimittäin kirjallisuuspiiriin, olen kuulunut jo monta vuotta. Meitä on siinä kahdeksan naista. Voisi siis sanoa että se on naisten kirjallisuuspiiri, vaikka emme siihen mitään sukupuolirajoja ole asettaneetkaan.

Meidän kirjallisuuspiiriin kuuluu ehdottomasti ruoka osaksi lukukokemusta. Kokoonnumme yleensä joka toinen kuukausi jokaisen emännöidessä kirjallisuuspiiriä vuorollaan. Emäntä antaa pääruokasuunnittelullaan suunnan yhdessä toteutettavalle ruokailulle. Ruokailu toteutetaan nyyttikestiperiaatteella.

Miten tämä liittyy geokätköilyyn? Itse asiassa ei mitenkään. Tai, oikeastaan liittyy. Meitä kätköilijöitä on kirjallisuuspiiriläisistä kolme, se tekee yli kolmasosan meistä. Yleensä emme kokoontumisissa kätköilyä sivua, mutta nyt tuli poikkeus.

Oli vuoroni toimia emäntänä. Emäntä saa päättää missä kokoonnutaan. Useimmiten kokoonnutaan emännän kotona. Minä pidän luonnosta, joten vien myös muita sinne mieluusti. Päätin siis kokoontumispaikaksi Järvenpään Lemmenlaakson. Voisimme tehdä laavulla nuotioruokaa. Alkupalat jotain helppoa, jotain mitä voi napostella ruuan kypsyessä. Voileipiä ja salaattia, pääruoka kypyisi nuotiolla. Jälkiruuaksi pannukahvit ja lettuja. Ohessa voisi keskustella kirjasta.

Olin hyvissä ajoin parkkipaikalla ja katsastin mistä Lemmenlaaksossa olevan multin alkupiste sijaitsisi. Tradin olin Lemmenlaaksosta jo aiemmin käydessäni logannut. Alkupiste sijaitsi sopivasti lähtöpaikallamme. Minulla oli vain jotain pientä ongelmaa gps:n kanssa. Ensinnäkin naatit pyörivät minne sattuu. Yläpuolella oleva voimalinja saattoi vaikuttaa asiaan. Toisekseen en löytänyt paikkaa, josta minun piti ottaa tarvittavat numerot ylös. Siinä minä pyörin hölmönä kun muut tulivat paikalle. Nuppikset kysyi, että kätköäkö etsin. ”Joo, sitä multia”, selitin koko homman. Olkaroteva totesi osoittaen ”tuossahan se sun lukemasi on” ja samassa sekä Nuppikset että Olkaroteva kaivoivat puhelimet esiin alkaen etsiä multia sieltä. Muut katselivat ihmeissään. Totesin että minun pitäisi varmaan ottaa puut ja reppu autosta sekä myös geokoira Kingi, joka oli mukanani.

Saimme laskettua seuraavan pisteen koordinaatit, mutta sitten tuli ongelma. Ilmeisemmin ohjelmistoon liittyvä koska ongelma toistui meillä kaikilla kolmella kätköilijällä. Kaikilla oli saman merkkinen puhelin ja sama kätköily-ohjelmisto siinä käytössä. Emme saaneet syötettyä uutta reittipistettä sitten millään. Lopulta vihjeestä päättelimme seuraavan pisteen paikan.

Ihmettelimme siellä asiaa uudelleen, kuin aloittelijat. Emme olleet varmoja mitä etsimme, emme olleet varmoja edes siitä olimmeko oikeassa paikassa. Kenellekään meistä ei tullut mieleen siinä tarkistaa omaa sijaintia. Se olisi varmasti vastannut kakkos-pisteen koordinaatteja.

Jatkoimme matkaa, etteivät ei-kätköilevät kirjallisuuspiirin jäsenet kyllästyisi. Laavulla Olkaroteva kertoi saaneensa syötettyä naatit puhelimeensa. Ihmettelin hieman etäisyyttä ja suuntaa sillä mielestäni se sattuisi tradi-purkin luokse.

Leipää ruuan kanssa

Pihvit ja kasvikset paistumassa nuotiolla.

Nam.

Pääruuasta ei paljon jäänyt jäljelle. Jälkiruoka lettu paistuu ja kahvi sen kera maistuu.

Sopivan paistunut

Kuksasta voi juoda teetäkin.

Ihanat ruuat tuli syötyä, kirjasta keskustelua, seuraava kirja valittua ja mikä parasta, rentouduin hyvässä seurassa luonnon keskellä. Ollessamme keräämässä huvenneita tavaroitamme kasaan, oli nuotiossa vielä pieni  hehku. Paikalle saapui perhe tyytyväisenä huomatessaan, ettei tulta tarvitse laittaa alusta. Riittäisi, että lisäisi hiillokseen muutaman pienen, hyvin syttyvän puun..

Olimme tulleet helpointa ja suorinta reittiä kantamustemme kanssa, voisimme nyt kevennein taakoin kiertää pienen lenkin luontopolulla ennen autoille palamista.

Myrsky oli kaatanut puita polun poikki melkoisesti. Maisema oli aivan erilainen kuin vielä viikkoa aiemmin, jolloin olin siellä edellisen kerran käväissyt.

Nuppikset ja Olkaroteva totesivat meidän lähestyävän multia. Mä totesin hakeneeni siitä tradin. Kyllä – he löysivät tradi-purkin. Olkarotevan naatit eivät olleet multin naatit. Jatkoimme eteenpäin. Katsastelimme samalla löytyisikö vihjeen näköistä paikkaa. Ei näkynyt. Nousimme rappuja pitkin Pelkohaudalle ja jatkoimme siitä takaisin info-taulua kohden. Pysähdyimme vielä info-taululla etsimään seuraavia koordinaatteja, sillä olimme nyt varmoja että ne löytyisivät sieltä.

Olkaroteva ne löysi. Nuppikset sai nyt syötettyä naatit puhelimeensa ja näytti missä kätkö sen mukaan sijaitsisi. Nyt ei vain olisi aikaa käydä etsimässä sitä. Oli aika lähteä kotiin.

Minä tutkailin kotona puhelintani ja c:geo-ohjelmaa. Kyllä minä siihen olin aiemmin saanut multin seuraavat naatit saanut syötettyä, missä siis vika? Muistelin ja yhtä-äkkiä sain oivalluksen. Päivitin ohjelmiston ennen Kalajoelle lähtöä, olisiko siinä vika. Aloin katsella asetuksia ja toden totta. Hetken puhelinta räplättyäni sain syötettyä ylös ottamani naatit puhelimeen. Ne olivat siinä missä Nuppikset sanoi niiden olevan. Joku päivä pitäisi ajaa takaisin loggaamaan kätkö.

 

Vähän jäi viileäksi hernekeitto (13.1.2017)

Edellisestä kätköilystä olikin aikaa. Zeppiz kysäisi milloin mentäisiin kätköilemään. Katsottiin vähän työvuoroja ja kalentereita ja sovittin päivä.

Torstai-aamuna Zeppiz tuli ullakkokoiransa kanssa. Pakattiin Pölyttäjään eväät ja molempien geokoirat. Puhelimeni oli taas kerran jumissa ja sen gps näytti mitä sattuu. Oltiin siis Zeppizin puhelimen varassa. Suunta Mäntsälän Kotkakorpeen.

Sää oli loistava: lunta pyrytti, oli -4 astetta pakkasta ja tuuli pyyhki lunta jäiselle, liukkaalle tielle. Päätettiin aloittaa autolla käytävistä kätköistä. Ajoimme siis tien päähän. Auto siihen hetkeksi parkkiin, kätkön mittaiseksi hetkeksi. Suuntasimme läheiselle kalliolle kätköä hakemaan. Sinne olikin selkeä polku. Helppo homma siis. Mäen päällä Zeppiz totesi että etäännymme kätköstä. Kätkö oli itse asiassa aivan eri suunnassa. Päätimme siis palata takaisin autolle ja siitä suunnata uudelleen toiseen suuntaan. Kätköpurkki löytyi melko helposti, mutta vaati hieman apuvälineitä, jotta saimme logattua sen. Autolle palattuamme päätimme juoda Zeppizin mukaan keittämät kahvit. Että ne maistuivatkin hyvälle. Sillä välin Kingi ja Nino juoksentelivat ympärillämme ja vetivät spurtteja. Toisella oli räjähtävää nopeutta ja toisella ylimääräistä massaa 🙂

Nino ja Kingi purkavat energiaa juoksemalla sillä välin kun Zeppiz ja minä juomme kahvit

Sitten vain molemmat koirat autoon ja menoksi. Auto oli tällä välin peittynyt lumeen, joten se piti puhdistaa ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa. Meitä se ei haitannut.

Seuraavat kätköt olivat samaa mallia ensimmäisen kanssa. Osa vähän hitaampia, osa nopeampia ottaa ja matka jatkui. Viisi ensimmäistä meni siis samalla kaavalla. Samanlainen purkki, samanlaisessa paikassa, apuvälinein otettava. Siihen alkoi jo tottua ja Terrain nelonen ja vitonen tuntui jo helpolle. Itse asiassa T5 oli kyllä vähän liian helppo ollakaseen T5.

Sitten tuli helpompi kätkö – D2, T 2,5 -, joka vei tolkuttoman kauan aikaa. Epäilimme jo gepsin heittävän pahasti, kunnes älysimme pohtia vaihtoehtoa että jokin tai jotkut parametrit olisivat muuttuneet: purkki, paikka tai jokin muu tekijä. Ja johan Zeppiz löysi purkin. Päätimme pitää jatkossa silmät auki,

Tuli toinen samanmoinen ja sen jälkeen olimmekin jo jonkinlaisella hiekkakuopalla jossa oli taas D3 / T4,5 purkki tiedossa. Ensin meinasin jättää Pölyttäjän tien reunaan mutta sitten päätin ajaa sen kuitenkin lähemmäs kätköä. Autolta näytti olevan kätkölle noin 23 metriä. Katsahdimme ylös. Se olisi varmasti mäen päällä. Suora reitti näytti hankalalle kiivetä ja varsinkin päästä reunan ylil. OIkealla näytti olevan helpompi reitti. Hyvinhän siitä lopulta päästiin vaikka melkoisa könyämistä loppumatka juurakon yli olikin. Ylhäällä Zeppiz huomasi puhelimen jääneen autoon – ei siis ollut gepsiä. Etsittäisiinkö kätkö ihan hakuammuntana vai pitäisikö palata hakemaan puhelin? Päädyimme katselemaan puita. Muistelimme mihin oli kompassin neula osoittanut ja mikä oli ollut matka. Purkin ottamiseen sopiva apuvälinekin löytyi ja maassa oli aivan selvästi edellisten kätköilijöiden jälkiä parin päivän takaa. Jäljistä vaan ei voinut päätellä mitään ja apuvälineen ympärillä 10 metrin säteellä ei näkynyt purkkia missään puussa. Aikamme toilailtuamme päätimme luovuttaa. Päätimme palata eri reittiä. Takaosasta loivaa rinnettä pitkin alas ja vasemmalta puolelta autolle. Puhelin autosta ja pohtimaan että yritettäisiinkö vielä. Saimme idean, purkki olisi varmasti ”penkereen” alla. Kiipesimme siis mäkeä ylös, Vaikka hiekka oli jäässä, samoin ne kaikki miljoonat nyrkin kokoiset ja sitä isommat sekä pienemmät kivet, homma oli lievästi sanottuna haasteellista. Rinne ja kivet olivat todellakin jäässä ja liukkaita. Päällä oli lisäksi tuore kevyt lumikerros. Pohdimme hetken pitäisikö hankkia uusi harrastus. Ehdotin Zeppizille kalliokiipeilyä, mutta hän tyrmäsi sen. Purkkia ei löytynyt ja päätimme lopettaa etsinnät.

Tässä vaheessa on kiva huomata, että puhelin (jossa se ainoa gos tällä reissulla) jäi alhaalla näkyvään autoon.

Puun juurten päällä ilmassa on kiva istua

Keli kuin keli niin hyvin kulkee

Jatkoimme matkaa ottaen niitä helppoja T5-purkkeja, yksi vaikeampikin mahtui mukaan. Ongelmana ei senkään kohdalla ollut purkin saaminen vaan palautus. Purkki putosi aina vain alas eikä millään meinnanut osua paikalleen puuhun.

Alkoi olla nälkä. Onneksi meillä oli mukana hernekeittoa, sämpylää, croissantia, pullaa ja kahvitarvikkeet. Olimme varustautuneet kuin retkelle ainakin, keittovälineet löytyivät Pölyttäjän takapaksista ja tikutkin olivat asianmukaisessa säänkestävässä muovipurkissa. Olin kopioinut aikanaan idean Öpeltä. Omasta mielestäni tähän paras purkki on verensokerimittaliuskojen purkki. Se on sopivan kokoinen,  ja vesitiivis.

Eräässä tienhaarassa oli sopiva paikka. Auton saisi hyvin parkkiin eikä tarvitsisi olla huolissaan mahdollisista muista tiellä liikkujista. Tosin ketään emme olleet koko päivänä nähneet tuolla korvessa, mutta voihan sinne joku muukin meidän lisäksemme eksyä vaikkapa kätköilemään.

Pölyttäjä

Trangialle löytyi sopiva paikka matalan kannon nokasta. Takana nousi tuulelta suojaava mäenharjanne ja muutenkin paikka vaikutti ihan hyvälle. Sinolia polttimoon ja hernesoppa keittoastiaan. Tulet ja astia tulelle. Zeppiz kyseli keittoastian kantta. Minä katselin, mihin olin sen laittanut. Huomasin laittaneeni kannen kannon päälle ja sen päälle keittolevyn. Hetken pohdittuani totesin, ettei kantta ehkä kannattaisi siirtää keittoastian päälle. Olisi mahdollista (tosin vain heikosti), että siihen olisi roiskahtanut Sinolia ja saisimme siä hernekeittoon: kun kuuma keitto höyrystyisi ja höyry kanteen tiivistyessään alkaisi vesipisaroina tippua takaisin keiton sekaan,.Zeppiz oli kanssani samaa mieltä ja päätimme laittaa keittoastian päälle lautasen. Se olikin juuri sopivan kokoinen. Sitten vain odottamaan keiton kuumenemista. Voisimme odotellessa syödä croissantit. Ne syötyämme totesimme, ettei hernekeitto kiehu vielä. Söimme sämpylät. Ei kiehunut vieläkään. Tuli oli sammunut. Vaikka Trangia oli mielestämme tuulensuiojassa, siirsimme sen kuitenkin vielä parempaan paikkaan: kannon juureen. Sytytin uudelleen. Sitten odotimme. Kuvittelimme keiton lämpenevän kunnes huomasimme, ettei tuli palanut. Uusi sytytys. Ja taas uusi. Sinol ei palanut. Olimme aivan umpijäässä, sillä sää oli todella kostea ja pieni pakkanen sekä ihan olematon viima pureutuivat syvälle sisuksiin. Tästä huolimatta jaksoimme nauraa. Totesimme, ettei meistä ainakaan pyromaaneja tulisi kun emme edes Sinolia saa palamaan. Tällaista ei ollut tapahtnut koskaan ennen ja Zeppiz arvelikin paikan olevan kirottu. Kauhoimme suihimme lautaselliset kylmää hernekeittoa, sillä meillä oli nälkä. Lopun hernekeiton pakkasimme keittoastiassa puhtaaseen muovipussiin ja autoon, Jos jotain hyvää asiasta etsii, niin eipä ainakaan tarvinnut jäähdytellä keittoastiaa tai Trangian polttimoa ennen pakkaamista. Olisimme kaivanneet myös kahvia, mutta termoksessa sitä ei enää ollut ja kahvin keittäminen olisi nyt hieman vaikeaa. Päätimme poiketa lopuksi huoltoasemalle kahville,

Hernekeittoa keittämässä

Tällä kahden tunnin kylmällä ruokatauolla oli ohitsemme mennyt auto ja ihmettelimme, mitä ihmettä joku teki täällä korvessa. Lähdettyämme jatkamaan matkaa totesin Pölyttäjän ikkunoiden olevan niin lumiset ja jäiset, että jouduin pysähtymään keskelle tietä raaputtamaan niitä. Juuri kun sain lasit lähes puhtaaksi, totesin aiemmin korpeen päin menneen auton palaavan takaisin, Tällä kohden ei mahtuisi ohittamaan, jotta hyppäsin rattiin ja pysähdyin tien reunaan heti kun siinä oli vähänkin levennystä. Auto pääsi ohittamaan meidät ja saimme jatkaa turvallisemmin kätköilyä. Jokaisen kätkön kohdalla ei nimittäin ollut mahdollista ajaa autoa niin reunaan, että toinen auto pääsisi ohi.

Useampi kätkö tuli haettua ja totesimme päivän kuluneen niiin nopeasti että emme kävellen otettavaa osuutta ennättäisi käydä. Päätimme jättää sen kesäksi, voisimme pyöräillä sen ja ottaa jotain evästä mukaan. Kesähelteellä hernekeittokin olisi lämmintä, vaikka sen söisi suoraan purkista.

Poikkesimme Mäntsälän pohjoisen liittymän ST1:lle kahville ja huomasimme näyttävämme metsäneläviltä. Molemmat märissä toppakamppeissa, joista roikkui oksia ja sammalta. Hiukset takkuiset ja kosteat, kasvot punoittavat. Näissä tilanteissa kahdehdin aina viereisissä pöydissä kahvittelevia ihmisiä, jotka ovat puhtaissa, siisteissä vaatteissa, kauniina ja komeina, hyväntuoksuisina ja tyylikkäinä. Hetken heitä kadehdittuani muistutan itselleni, että he eivät luultavasti ole rämpineet juuri metsässä, konttailleet hiekkakuopalla tai tunkeneet itseään tiheän kuusikon läpi pudoten pari kertaa ojaan. Mekin voisimme näyttää suhteellisen fiksuilta ja siisteiltä muutaman tunnin restauroinnin jälkeen.

Poikkesimme vielä yhdelle. Itse olin tämän aiemmin jo ottanut, mutta minusta se oli mukava kätkö, helpossa paikassa, joten ajattelin että Zeppiz voisi myös sen ottaa. Sitten ajoimme minun luokseni. Lämmitimme lopun hernekeiton ja söimme sen kuumana. Joimme lisäksi kuumaa glögiä. Päivä oli ollut mahtava. Vastoinkäymiset eivät olleet nujertaneet meitä vaan olimme nauraneet niille – meissä on siis varmasti jotain vikaa!

 

 

Lähdetäänkö yhdelle?

Öpe ja OT98 olivat jo pidempään kyselleen yhdelle, mutta koko alkuvuonna ei löytynyt aikaa. Mä olin aina töissä kun pyyntö tuli. Viikko sitten tuli taas viesti ”Onko illaksi suunnitelmia? Jos poikettaisiin yhdellä?” ja vastasin sekä omasta että AlteV:n puolesta ettei sovi kun illaksi ON suunnitelmia. Olimme aloittaneet jo aamulla AlteV:n syntymäpäiväleipomiset seuraavalle päivälle ja leipominen jatkuisi iltamyöhään. Ei siis ehtisi edes yhdelle purkille.

Eilen sitten sanoin AlteV:lle, että voisi kysäistä josko Öpe ja OT98 haluaisivat tänään sinne yhdelle. Minulla loppuisivat yövuorot ja kaipasin raitista ilmaa jaksaakseni taas. AlteV ennättäisi omien yövuorojensa välissä yhdelle. Ja kappas, Öpellä ei ollut tälle päivälle muita suunnitelmia, kuten ei OT98:llakaan.

Aamulla olin niin väsynyt, että protestoin aikaista aikaa jonka miehet olivat keskenään sopineet. Vaikka oli ollut viimeinen yö, tarvitsisin unta jaksaakseni, En halunnut herätä klo 14. Minun pitäisi saada nukkua ainakin tunti pidempään. Näin sitten sovittiin. AlteV herätti minut vasta 15.30 pahoitellen, että oli laittanut kelloon herätyksen väärään aikaan. Tulisi kiire. Onneksi olin aamulla tehnyt eväät jääkaappiin valmiiksi ja pakannut repunkin. Pesut ja pukemiset, ei siinä loppujen lopuksi kauan mennyt. Geokoira Kingi mukaan ja menoksi.

Kytäjällä oli jo kovat valmistelut käynnissä kun saavuimme sinne auringon paistaessa lämpimästi. Matkalla olin päässyt jo tunnelmaan eikä väsymys enää harmittanut. Sanoinkin AlteV:lle että aamuinen kiukkuni haihtui kauniiseen säähän. AlteV ei kuulemma ollut huomannutkaan että olisin ollut kiukkuinen. Tarkoittaako se siten sitä että hän on tottunut että olen aina kiukkuinen vai oliko tunne vain omassa päässäni ilman, että toin sitä esiin aamulla?

Paikalla oli neljä miestä virittelemässä köysiä. OT98 ja Öpen lisäksi paikalla oli kätkön tekijä finder313 ja sitten minulle ennestään tuntematon mieshenkilö. Tämän vieraan miehen vuoksi ilmoitin heti kättelyssä nimeni lisäksi, että Kingi on söpön näköinen, mutta valitettavasti ei pidä vieraista. Kingiin ei  kannata koskea, muuten se on ihan vaaraton eikä pure tai ärhentele. Muille asia olikin vanhastaan tuttu, Öpe on yrittänyt jo vuosia tehdä tuttavuutta Kingin kanssa – tuloksetta. finder313 halusi kokeili onneaan, mutta sai pitää sormensa koska jätti Kingin rauhaan kun näki tämän paheksuvan ”hymyn”. Oman perheen kesken Kingi on kuitenkin oikea sylikoira, aivan erilainen kuin vieraille.

Virittelyä

Öpe vehkeineen

AlteV alkoi pukea itselleen kiipeilyvaljaita ja kypärää. Minä kaivoin repusta 1980-luvulla ostamani Trangia keittolevyn, laitoin Sinolit polttimoon ja aloitin kahvin keiton. Aamukahvi oli vielä juomatta ja olin kuin nukkuneen rukous – millainen se sitten lieneekään. Viime päivinä oli unta tullut muutenkin aivan liian vähän ja kahvi oli oikeastaan välttämätön. Sillä aikaa kun Presidentti hautui pannussa olivat Öpe ja finder313 kiivenneet puuhun. OT98 ja AlteV hörppäsivät sentään kahvin seuranani ennen kiipeämistään.

Kingi seuraa Öpen kiipeämistä

 

AlteV kiipeää viimeisenä, muut istuvat jo kahvittelemassa

Kahvit maassa

Kahvin juotuani ja eväsleivät syötyäni päätin kuumentaa vielä mukana olleen glögin, sillä Trangiassa oli vielä hyvät tulet. Kuuma juoma tekisi hyvää pimenevässä, viilenevässä illassa. Aurinko hiipi taivaanrannan taakse ja kuu nousi pyöreänä, täytenä ylös siniselle taivaalle.

Kaunista

Purkissa oli nyt nimet .Minäkin olin nähnyt purkin, olihan se pudonnut kertaalleen maahan jossa olin sitonut sen oranssiin köyteen kiinni ja se oli vedetty sillä takaisin ylös puuhunMiehet alkoivat tulla alas puusta finderin relaatio 1/2 -kätköltä. AlteV laskeutui selälleen, minulle ei kyllä selvinnyt minkä ihmeen takia. Ehkä hän ajatteli nukkua yön ulkona tai halusi ihailla pilvetöntä taivasta.

AlteV laskeutui selälleen

Aina kun ensin viritellään köysiä aloittamalla heittoköyden saamisella sopivan oksan haaraan, niin lopuksi pitää köydet vielä kerätä poiskin. Tällä kertaa yksi köysistä vain jäi jumiin puuhun. Pimeä oli ennättänyt laskeutua joten otsalamput valaisivat suurta haapaa kun miehet pohtivat parasta tapaa saada köysi pois puusta. Sinne muut jäivät vielä asiaa miettimään kun lähdin AlteV:n kanssa pois. AlteV:n piti joutua yöksi töihin. Itselläni ei olisi ollut kiirettä, mutta toisaalta olimme tulleet Pölyttäjällä paikalle ja ilman sitä en pääsisi kotiin. Joten sanoimme kiitokset ja heipat ja poistuimme.

Kotona sitten loggasin kätkön ja koska olin kuullut että finder313 pitää siitä että loggauksissa lukee jotain muutakin kuin ”KK” kirjoitin loggaukseni seuraavin sanoin:

”Sattaa olla, että tässä tuli käytyä tänään silmäilemässä komeaa find.. ei kun haapaa. Hirvee määrä ukkoja siinä puuhaili köysien kanssa. Lienevätkö olleet hirteen menossa vai mitä. En niistä sitten viitsinyt välittää, vaan aloin keitellä itselleni aamukahvia. Retkellähän olin tullut enkä seurustelemaan jotain ihmeellistä puuhaavien ihmisten kanssa. Kaikilla niillä keikkui kummia vehkeitä lanteilla. Mitä lie ollut killuttimia. Löysin siitä sitten hyvän kiven jonka päälle 1980 -luvulla ostamani Trangia-keittolevyn virittelin. Polttimeen Sinolia turvapullosta ja tulet. Kahvit valmistui siinä ohessa kun pidin silmällä sitä yhtä heppua joka yritti Kingi-koiraa käydä kopeloimaan. Pelkäsin jo että aikoo mun koiran varastaaa 🙂 Mutta taisi tykästyä koiraan vaan kovasti, kun myöhemmin puusta heitti sitä varten vesiastiankin alas, kiitos siitä! Mukava muovinen purkki se oli.

Kahvin jälkeen keittelin Trangialla vielä glögiä, mutta en sitä sitten sille hepulle tarjonnut kun kuulin kauhukseni että se juo glögin kylmänä. Kylmänä! Mikä barbaari.

Aurinko laski ja kuu nousi, tuli hämärää ja ilmakin viileni. Tuli aika lähteä. Miekkoset olivat kiivenneet puuhun ja tulleet alaskin. AlteV oli testannut uuden kiipeilyköydenkin, Minä olin vain keitellyt juotavaa. Unohdin kokonaan kiivetä sinne puuhun 😉 Mutta tämä lokkaus menköön siitä tällä kertaa 😀 😀

Olisi kyllä kiva joskus tavata tämänkin kätkön tekijä, on varmaan fiksu kaveri. Kiitos sille.”

 

Hoopon piilossa

Monilla laitttoi  viikko sitten viestin jossa kysyi lähtisimmekö Hoopon piilolle. Olimme AlteV:n kanssa juuri silloin Kalajoella ja lupasin palata asiaan alkuviikosta. Minulla olisi viikonloppu vapaa eikä mitään menoja. AlteV aloittaisi lauantaina työputken, mutta arveli jaksavansa herätä niin että oltaisiin Hoopon piilolla klo 15.  Sitten vain kaupantekoon viestien välityksellä. Monilla ehdotti klo 13 ja minä tulin vastaan klo 14. Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta, ajankohta kävi kaikille asianosaisille.

Sovin miehen kanssa, herättäväni hänet varttia ennen lähtöä ja niinpä pakkailin reput valmiiksi. Kello 13.25 menin herättämään hänet. Sitten lähdettiin. Matkalta nappasin kaupasta pullaa kahville ja pullon Jaffaa, jos sattuisi jano yllättämään.

PipaT odotti meitä jo parkkipaikalla, Monilla ja Pietu olivat vasta matkalla geokoiransa kanssa. Pian olimme kuitenkin kaikki valmiina tallustamaan oikeaan paikkaan. Minä olin talvella käynyt ihmettelemässä Hoopon piiloa Revontuli78 kanssa, emmekä olleet päässeet puusta pitkälle. Monet kerrat olin yrittänyt ratkoa tätä kenttämysteeriä sen jälkeen kotona, saamatta mitään järkevää aikaan. Monilla ja PipaT olivat myös käyneet kertaalleen sormensa kohmettamassa kätköllä, päässen samaan pisteeseen kuin minä olin Revontuli78 kanssa päässyt. Pietu ja AlteV eivät olleet käyneet kätköllä, mutta olivat toki kuullleet sen haasteellisuudesta.

Kyseessä on tradi, oikeammin kenttämysteeri jonka vaikeus on luokitukseltaan 4,5 ja maasto 2. Luokituksethan menevät niin että 1 on helpoin ja 5 on vaikein. Tämä oli todella haasteellinen.

Koska miehet eivät olleet käyneet aiemmin, annoimme heille tehtäväksi avaimen etsimisen. Se oli helppoa. Itse kätkökin oli pian käsissämme ja pääsimme ratkomaan tehtävää. Meitä oli tehtävän kimpussa viisi aikuista ihmistä, ajatuksia syntyi. Kokeilimme yhtä ja toista tapaa. Mikään ei tuntunut olevan oikea.

Aurinko paistoi vielä lämpimästi, suorastaan hiostavasti. Kauempaa kuului kumua. Missään ei vielä näkynyt pilviä, mutta Pietu näki puhelimensa sadetutkassa lähenevän ukkossateen. Päätimme virittää sadesuojat. Olin ottanut mukaan tätä varten 2 x 3 m kokoisen pressun, jonka nyt viritimme puiden väliin. Lisäksi Pietulla ja Monillalla oli monikäyttöiset Mil-Tekin sadeviitat mukana. Pietu taikoin niistä toisen sadekatoksen ensin viritetyn viereen. Nyt saisi sade tulla ihan rauhassa.

DSC_0035

Sadekatokset viritetty

DSC_0036

Hernesopan aika

DSC_0038

Jälkiruokakahvit tulella

Emme olleet AlteV:n kanssa vielä syöneet, joten pari tuntia yritettyämme päätimme tehdä ruoan. Hernekeitto valmistui tuota pikaa vanhalla Trangiallani ja maistui oikein hyvälle croissantien kera. Jälkiruuaksi laitoimme pannukahvit tulemaan. Pietulla oli myös mukana keitin, mielenkiintoinen pieni kaasukeitin, jonne hän laittoi tulemaan toisen pannullisen kahvia. Pian ratkoimme tehtävää kahvia juoden ja pullaa syöden.

Pohdimme kovasti mikä mekanismi ”purkissa” on, miten ratkaisemme sen avausmekanismin, millä on tehtävän kanssa mikäkin merkitys. Kokeilimme sitä ja kokeilimme tätä. Tuli ”ahaa”-oivalluksia ja uusia pettymyksiä. Tutkailimme lokeja ja huomasimme ettei kenenkään tuttu ollut tätä käynyt ratkaisemassa. Apua ei siis saisi siltä suunnalta.

Sadekin tuli, mutta se ei haitannut sillä meillä oli hyvät sadekatokset. Ukkonen kiersi meidät kauempaa ja jylinän ensin voimistuttua se meni kauemmaksi ja lopulta loppui kokonaan.

AlteV:n oli ennätettävä yöksi töihin. Kello hiipi uhkaavasti eteenpäin. Kohta olisi kiire. Tiellä oli vähän aiemmin mennyt auto jonka olimme päätelleet kuuluvan kätköilijöille. Auto ei kuitenkaan ollut pysähtynyt, joten kätköilijät tulivat vähän odottamatta. He olivat jättäneet auton kauemmas ja tulleet ”takakautta” kätkölle. Kertoivat käyneensä siellä jo kerran, mutta aika oli loppunut kesken. Nyt he saivat vähän helpotusta sillä he eivät olleet päässeet niin pitkälle missä me nyt olimme. He aloittivat ratkomaan kätköä ja me lopetimme. Keräilimme sadesuojamme ja tavaramme kasaan ja poistuimme.

DSC_0046

Virkistävää kahvia

Olimme viettäneet mukavan viisi tuntisen ratkoen aivopähkinää, ruokaillen, kahvitellen ja keskustellen monista asioista siinä ohessa. Kätköilykö ei ole sosiaalista puuhaa?

Päätimme palata porukalla vielä kolmannen kerran ennen talven tuloa. Nyt meillä oli kuvitelmamme mukaan kuitenkin oikea tapa ratkaista asia. Pitäisi vaan käytännössä ennättää kokeilla toimiiko se.

AlteV ehti juuri ja juuri töihin. Minulta katkesi putki tähän sillä en enää jaksanut lähteä jollekin purkille. Mutta päivä oli oikein mukava ja rentouttava.

 

 

Pyöräillen Ahvenanmaalla

SUUNNITTELU

Jo elokuussa 2015 aloin suunnittelemaan pyöräilymatkaa Ahvenanmaalle. Kerroin innostuksestani facebookissa ja ystävämme Öpe ilmoitti heti halukkuutensa lähteä mukaan. Sanoin, etten vielä tiedä ketä reissuun lähtisi, matka on vasta ajatuksen asteella. Laitoin perheemme sisäiseen ryhmään kirjoituksen asiasta ja kysymyksen, ketä kiinnostaisi lähteä. Vävy oli suunnitellut pyörämatkaa Ahvenanmaalle myös, mutta meidän ajatuksemme matkasta olivat niin kaukana toisistaan, että totesimme heti käyvämme siellä eri porukoissa. Minä halusin mennä ajan kanssa, kierrellä, katsella ja ihmetellä. Vävy ajatteli polkaista ympäri sunnilleen yksillä silmillä ja ainakin yksillä vaatteilla ilman ylimääräistä painolastia. Syödä voisi vastaantulevissa ruokapaikoissa. Ehkä voisimme ryhmässä kuitenkin jakaa ajatuksia ja saada vinkkejä toistemme matkoja ajatellen?

AlteV ilmaisi myös kiinnostuksensa, mutta kuten tavallista hän ei tiennyt vielä seuraavasta kesästä mitään: miten sattuisi teatteriharjoitukset ja -esitykset, partioleiri jne. Hänen laskelmiensa mukaan paras aika olisi kuitenkin heinäkuussa, silloin ei pitäisi olla enää teatteria ja tuskin olisi häntä koskevaa partiotakaan sillä hän ei kertomansa mukaan ollut menossa suurleirille.

Talven aikana tutkailin nettiä ja tein suunnitelmia. Kyselin kavereilta ja tuttavilta. Jokainen Ahvenanmaalla pyöräillyt kehottti pitämään päivämatkat lyhyinä ja viikon reissussa pitämään 1-2 lepopäivää. Yksi tuttava ehdotti matkailupakettia: Ahvenanmaalla järjestävät retkiä, joille voi vuokrata pyörän, poljet vaikkapa 10 km, ruoka tulee valmiina perille ja sitten vain pyörä autokyytiin ja takaisin majapaikkaan . Olin tyrmistynyt: mikä pyöräreissu sellainen on, ei ainakaan minulle tarkoitettu.

Otin selvää asioista geokätköilyyn liittyen: Åland runt -multi olisi mielenkiintoinen ja esittelisi Ahvenanmaan eri maakuntia, mutta sopisiko se suunnitelmiimme. Kysäisin tähän vinkkiä geokätköilysivustolla. Sainkin heti kätkön omistajalta viestin, jossa hän kertoi miten päin reitti kiertää – se sopisi suunnitelmiimme. Lisäksi hän antoi vinkin toisesta multistaan nimeltään Fantastic Four. Hän kehotti hakemaan sen menomatkalla, koska olimme liikkeellä polkupyörillä. Mikäli tulisi jotain kysyttävää hänelle voisi vaikka soittaakin. Kiitin vihjeistä.

Jokamiehen oikeudet Ahvenanmaalla ovat rajoitetummat kuin manner-suomessa: telttailu muualla kuin leirintäalueella ei pääsääntöisesti ole sallittua. Pakottavassa tilanteessa voi yhden teltan pystyttää kunhan ei ole häiriöksi eikä liian lähellä pihapiiriä. Ymmärrän matkailullisen syyn: matkailu tuottaa rahaa, jokainen telttapaikka leirintäalueella on tuloa Ahvenanmaalle. Retkeilijän näkökulmasta en ymmärrä. Kunnon retkeilijä ei tuhoa luontoa eikä jätä jälkiä. Asia herätti vielä enemmän kummastusta AlteV:ssä ja etenkin Öpessä, jolle jouduin sanomaan, etten ole säätänyt lakeja Ahvenanmaalle.

Kahdesti kevään aikana kokoonnuimme suunnnittelemaan. Lähdössä olimme vain minä ja AlteV sekä edelleen mukaan innokkaana lähtevä Öpe. Mietimme reitin, päivämatkat, varustukset ja ruokailuun liittyen käytännöt.  Sovimme ajankohdan AlteV:lle sopivan ajan mukaan: keskiviikkoillan lähdöllä ja seuraavan keskiviikkoillan myöhäisellä paluulähdöllä ennättäisimme saada seitsemän kokonaista päivää perillä. Kolmannen eli viimeisen suunnittelukerran piti olla viikkoa ennen matkaa, jolloin varaisimme laivamatkat ja sopisimme kuka ottaa mukaan mitäkin, kuka käy kaupassa jne.

Mutta jo sitä ennen selvisi etteivätAlteV:n toivomat vapaapäivät loman jälkeen toteudu vaan hänen pitää olla jo maanantaina töissä. Reissu lyhenisi siis keskiviikkoillasta sunnuntai-iltaan. Kun matkoja piti varata selvisi, ettei AlteV ennätä lähteä ennen kuin tostain iltalähdöllä. Taas yksi päivä pois. Mies perusteli, että on vaikea saada asioista järjestymään ja ettei ole  hänen vikansa että työvuorotoiveetkaan eivät menneet läpi. Tokaisin, että niin tässä on muutkin järjestelleet asioitaan: eläintenhoitoa ja lastenhoitoa. Öpe oli sopinut reissun mukaan omat asiansa ja itse olin varannut viikoksi eläinten hoidon. Vaikka hoitajana oli perheenjäsen, olin tämän hänelle kuitenkin maksulliseksi kotityöksi antanut ja hän varmasti odotti ”palkkaansa” koko viikolta. Lisäksi hänkin oli kesän suunnitelmansa tehnyt tämän asian huomioiden. Oli vähällä, ettei koko reissu kariutunut tähän. Minua raivostutti niin, että kyyneleet kihosivat silmiin. Keräsin läppärini ja karttani ja läksin. Illemmalla Öpe vielä ehdott,i että ellei AlteV pääse lähtemään niin voidaanhan me lähteä kaksinkin. Sanoin, että ajatukseni oli alunperin nimenomaan AlteV:n kanssa matkustaminen ja että olin tosi harmissani. Sitä paitsi olin ollut niin innoissani matkasta, tieto tulevasta matkasta oli ollut henkireikäni rankan talven ajan. Lupasin palata asiaan.

Seuraavana päivänä päädyimme siihen, että lähdemme kolmisin: torstai-illasta sunnuntai-iltaan. ”Kostoksi” laitoin AlteV:n varaamaan matkaliput, yleensä minä olen se, joka hoitaa käytännön asiat. AlteV kertoi minulle, että Helsingistä ei enää päässyt Ahvenanmaalle: laiva oli täysi. Turusta pääsisi joko aamulla tai myöhään illalla. Iltalähtö veisi Långnäsiin. Koska meidän pitäisi mennä autolla Turkuun pyörien kanssa, meidän pitäisi myös palata Turkuun. Laiva Maarianhaminasta lähtisi jo kello 14.25 sunnuntaina. Laskin, että perillä jäisi 60 h pyöräilyyn ja muuhun. Harmittavan vähän. Päätimme silti lähteä. Pienten teknisten ongelmien jälkeen AlteV sai varattua matkat (”mihin se sivu katosi”, ”mun etukortti on jossain… täytyy etsiä”, ”pitääks tää tosiaan maksaa nyt?”, ”no nyt tää kone sammu”). Hintaa pyörineen tuli edestakaisin matkalle 60 € / hlö kansipaikoin.

MATKALLA

Torstai

Torstaina hyvissä ajoin lähdimme ajamaan kohti Turkua, jossa noukimme acrin mukaan heittämään meidät satamaan. Auto jäisi hänelle säilytykseen. Hän kysyi autottomana vaan ei kortittomana, saisiko käyttää autoa työmatkaan. Toki, Kunhan muistaisi tulla hakemaan meidät sunnuntai-iltana satamasta. Ennen satamaan menoa kävimme nelisin syömässä eräässä pitseriassa, sillä minä ja AlteV emme olleet syöneet koko päivänä ja acrikin oli tullut juuri töistä.

Laiva Turusta lähti klo 20.55 kohti Långnäsiä. Matka oli alkanut. Nyt saatoin hengähtää. Menimme laivan kannelle ihailemaan kaunista iltaa. Öpe ja  AlteV menivät hakemaan meille jotain juotavaa ja tulivat kuohuviinien kera takaisin. Olin tyrmistynyt. Fresitaa. Käynyttä mansikkamehua määritelmäni mukaisesti. Öpe oli suositellut ja AlteV oli ostanut suosituksen mukaisesti, vaikka tietääkin makuni: mahdollisimman kuivaa ja pelkistettyä. Kerroin heille aiemman ja ainoan kokemukseni Fresitasta. Nuori nainen oli suositellut sitä vuosia sitten ja olin ostanut sitä sellaisen normaalin pullon – nyt edessäni oli sellainen 20 cl minipullo, joka mahtuisi kokonaan lasiin – ja kuljettanut sen käsilaukussa kaupasta hotellihuoneeseen, jossa se piti avata. Ehkä, siis mahdollisesti ehkä pullo oli käsilaukussa hölskynyt ja kun sen avasin tuo käsilaukkulämmin juoma kuohui suurimmaksi osaksi hotellihuoneen parketille. Hätäpäissäni olin tuolloin ottanut ensimmäisen riittävän imukykyisen välineen eli valkean pyyhkeen kylpyhuoneesta. Tämä oli värjäytynyt vaaleanpunaiseksi eikä lähtenyt huuhtelemalla puhtaaksi. Lisäksi juoma maistui aivan käymään päässeelle mansikkamehulle. Sen jälkeen en ollut Fresitaa juonut. Huomasin että AlteV ja Öpe olivat hieman pettyneitä kun juomavalinta ei saanut minulta aplodeja. Maistettuani totesinkin heille, että juoma oli kylmänä parempaa, ei niin pahaa kuin ensimmäinen kokemukseni oli antanut minun uskoa. Joka tapauksessa nostimme maljaan Ahvenanmaan matkalle.

Auringonlasku laivan kannelta nähtynä

Auringonlasku laivan kannelta nähtynä

Joutessamma läiskimme korttia pöytään.

Joutessamme läiskimme korttia pöytään.

Illan pimennyttyä yksi menimme sisälle istumaan ja juomaan kupilliset lämmintä: tee, kahvi ja kaakao. Ohessa pelasimme korttia.

Perjantai

Perillä Långnäsissä olimme perjantaina klo 01.05. Ennen kuin olimme päässeet pyörinemme satama-alueelta pois oli Viking Linen Grace jo jatkanut matkaansa. Taivaalta tihuutti ohuesti vettä. Kysäisin onko sataman lähellä kätköjä ja olihan siellä. Otimme ensimmäisen geokätkön. Ai, miksi kysäisin? Koska oma gps-laitteeni irtisanoi itsensä juuri ennen matkaa. Yritin ladata siihen Ahvenanmaan geokätköt, mutta en onnistunut kummallakaan tietokoneellani, vaikka ajoin kaikki päivityksetkin. AlteV yritti vielä omalla koneellaan juuri ennen lähtöä mutta ei onnistunut yhtään paremmin. Laite ei suostunut vastaanottamaan yhtään tiedostoa. RIKKI. Oli tyydyttävä siihen että AlteV ja Öpe käyttäisivät gepsejään. Puhelimella kätköily oli tällä reissulla pois suljettu mahdollisuus. Gps-paikannuksen päällä pitäminen puhelimessa vie niin paljon virtaa, että puhelin olisi tyhjä nopeasti. Olin laittanut puhelimesta kaiken mobiilidatan pois akun säästämiseksi. Öpellä ja AlteV:llä oli puhelimiensa vuoksi varavirtalähteet mukana, mutta minä ajattelin mennä omalla tavallani. Jos jollain olisi tärkeää asiaa hän voisi soittaa tai laittaa tekstiviestin.

Matka jatkui pimeää, märkää asfalttia pitkin kohti Maarianhaminaa, päivän kohteemme olisi Kastelholm. Långnäsistä Kastelholmiin olisi matkaa 45 km. Talvella tehdyn suunnitelman mukaan päivämatkamme olisivat olleet 30-45 km. Olimme varautuneet pieniin poikkeamiin reitiltä geokätköjen vuoksi, näin ollen päivämatkan todellinen pituus saattaisi olla jopa 50 km. Olimme halunneet jättää aikaa valokuvaamiselle, nähtävyyksiin tutustumiselle, ruokailuihin ja lepoon.

Märkä, musta asfaltti imi kaiken valon joka tuli otsalampustani. Harmittelin ääneen, etten ollut ottanut sitä parempaa otsalamppuani mukaan. Öpe mainosti omaansa, Fenix HP30 otsalamppuaan, joka toden totta valaisi hyvin ollessaan säädettynä kirkkaimmalle teholleen. Minulle sellainen olisi liian kallis sijoitus. Minulla ei olisi varaa maksaa toista sataa euroa otsalampusta. Öpe oli viime kesän partioleirillä Hangossa pudottanut yhden sellaisen mereen. Hän unohti sen otsalleen sukeltaessaan veneen kannelta AlteV:n kanssa saarikätköä hakemaan uiden. Siitä olen kirjoittanutkin jo aiemmin.

Koska en nähnyt paljoakaan, jättäydyin viimeiseksi polkemaan, näin voisin seurata toisten valoa ja pysyä tiellä. Oma valoni riittäisi ilmaisemaan sijaintini muille tiellä mahdollisesti liikkuville. ”Savua? Ei. Hmmm… tää tunkkainen tuoksu. Hei täällä on viljapelto!” huusin edellä polkeville. Molemmat käänsivät päitään ja AlteV totesi oikealle puolellamme olevan viljanpellon. Hajuaistini ainakin vielä toimi. Poljettuamme seitsemisen kilometriä tuli levähdysalue, jolla oli geokätkö. Olimme Lumparlandin ja Lemlandin rajalla. Aloimme olla jo väsyneitäkin, sillä jokainen oli noussut edellisenä aamuna varhain ja nukkunut edellisenä yönä liian vähän koska oli pakkaillut tavaroitaan. Kysäisin olisiko tässä sopiva yöpymispaikka. Lähellä ei näkynyt taloja. Päätimme jäädä siihen. Kävimme tutkailemassa metsää ja raahasimme pyörät sinne pois tieltä. AlteV ja Öpe alkoivat viritellä hammockejaan puuhun kun minä vielä etsin meille iltapalaa tarakkalaukustani. Yhtä-äkkiä Öpe juoksi kiroillen pitkin metsää. Mitä ihmettä tapahtui? Ampiainen kiusasi häntä ja toinen kiusaa AlteV:tä. Kysyin olivatko he astuneet maa-ampiaispesään. He irrottivat jo majoituksiaan ja lähtivät etsimään uutta paikkaa. Menin varovasti tutkailemaan edellistä. Maassa oli runsaasti ampiaisia. Kyllä, he olivat astuneet pesän päälle. Siirryin pois, en halunnut pistosta. Öpe sai yhden piston, mutta tuntui selviävän hengissä. Lopulta minäkin pääsin virittämään omaa hammockiani. Minulla on exclusive-malli: hyttysverkollinen. Oikeastaan se ei ole omani. Se on tolpan, poikani. Hän antoi sen minulle lainaksi vannotettuaan pyhästi etten likaa tai riko sitä. Lupasin. Oma riippumattoni on perinteinen, sellainen painava. Nyt mukana oleviin majoitteisiin päädyimme niiden keveyden ja helppouden vuoksi. Yksi hammock painaa noin 600 g, sillä ne on valmistettu lujasta laskuvarjokankaasta. Kolme hammockia painaa siis vähemmän kuin meidän porukasta löytyvä kevein nejän hengen teltta jonka paino on 5,1 kg varusteineen. Lisäksi hammockin saa laitettua sinne missä on kaksi puuta. Käärmeistä, kivistä, kävyistä, epätasaisesta maastosta ei ole huolta. Meillä oli mukana lisäksi makuupussit, oma kesämakuupussini painaa vain 550 g. Näin ollen majoittumiseen tarvittavat välineet mahtuvat hyvin tarakkalaukkuun kaiken muun joukkoon.

Koska AlteV ja Öpe olivat jo omansa saaneet puihin kiinni niin he tulivat ystävällisesti auttamaan minua laittaen majoitteeni itselleen sopivalle korkeudelle. Totesin, että miehet laittoivat hammockin liian korkealle, en pääse sinne koska olen lyhyt ihminen. Sain Öpeltä luennon siitä, miten narut kuitenkin joustavat ja jos hammockin laittaa liian alas niin perse viistää aamulla maata ja paljon muita hyviä perusteluja miksi hammock on nyt oikealla korkeudella, ”Otat siitä laidasta kiinni ja ponnistat”. Ensin meinasin sanoa, etten ole mikään korkeushyppääjä, mutta sitten totesin, että noiden kanssa lienee turha väitellä. Hyppäsin siis ylös ja taaksepäin sillä seurauksella että hammockini heitti ympäri. Nyt katselin maailmaa toisesta näkökulmasta. Kummasti molemmat riensivät auttamaan. Nauroin hervottomasti, kunnes kuulin mitä oli tapahtunut. Koska verkko oli kiinni ylänarussa oli keikahdukseni saanut kiinnikkeet repeytymään ja verkossa oli nyt kaksi repeämää. Mä olin luvannut olla rikkomatta! ”Sanot että se meni rikki kun pesit sen” , ”Sano että peura hyppäsi siihen päälle” ehdottelivat miehet kilvan. Totesin, että on kerrottava totuus ja ostettava tolpalle uusi hammock. Voisin pitää rikkonaisen itselläni, toki korjaisin sen reissussa heti valoisalla, jottei hyttyset häiritse. Nyt vain aamuun saakka hakaneulat pitämään kiinnikkeet paikallaan. Laskimme majoitetta 15 cm alaspäin ja kappas, homma toimi kuin omassa riippumatossani. Ei mitään vaikeutta. Eikä perse viistänyt missään vaiheessa maata, ei ollut lähelläkään. Ehkä miesten on vain vaikea ymmärtää että joku voi olla lyhyt ja lyhyt ihminen on usein myös pitkää kevyempi! Kello oli kolme kun pääsimme nukkumaan,

Nukahdin heti. Heräsin pian kylmään. Kesämakuupussi ei ollut minulle riittävä, vaikka se olikin untuvatäytteinen. Seuraavaksi yöksi pitäisi laittaa enemmän vaatetta, nyt en jaksaisi lähteä pyörälle saakka hakemaan lisävaatetusta. AlteV kuorsasi tasaisesti. Yritin kylmästä huolimatta nukkua. Neljän maissa alkoi valkenemaan, tulisi kaunis päivä. Auto pysähtyi levähdysalueelle. Suomalaisia kätköilijöitä: nainen ja kaksi miestä. Kuulosti kuin olisi ollut vaikea löytää kätköä. Sitten auto jatkoi matkaa. Viiden pintaan lensi joku hirvittävän suuri lintu suoraan ylitseni ”Voi vit.. miten iso lintu” pääsi suustani. ”Niin oli” totesi Öpe. Hänkään ei ollut nukkunut. Tosin hän ei vain ollut saanut unta kun minä taas olin nukahdellut ja heräillyt paleluun. AlteV heräsi ”Mikä siellä on?”. Ennen seitsemää olimme jo keittäneet aamupuuron ja kahvit ja syöneet aamupalan. Totesimme kaikki yhdestä suusta että sellaista tapahtuu todella harvoin ellei ole pakko, kukaan meistä ei ole aamuihmisiä. Päätimme jatkaa matkaa, Kastelholmiin olisi matkaa noin 38 km, vähän enemmän jos poikkeaisimme reitiltä ottamaan jonkun kätkön.

Jälkiruoka. Tilkka Beehive Honeyta kuksan pohjalla.

Trangiaan tulet että saadaan aamupuurot ja -kahvit.

DSC_0069

Jälkiruoka. Tilkka Beehive Honeyta kuksan pohjalla.

Aurinko paistoi heti aamusta lämpimästi. Erään kahvilan nurkilta otimme yhden kätkön. Kahvila oli vielä suljettu. Jatkoimme polkemista. Ajatuksena oli pitää lounastauko Lemströmin kanavalla. Sitä ennen kuitenkin ehtisimme käydä ottamassa Fantastic Four -multin. Kätkön alkupiste oli yhdellä neljästä tuulimyllystä korkealla mäellä. Sinne vei hiekkatie. Matkalla huomasin pellolla kaksi kurkea. Pysähdyin kuvaamaan niitä, mutta ne olivat liian kaukana saadakseni kunnollisia kuvia. Ensimmäiselle tuulimyllylle päästyämme jouduimme etsimään purkkia tovin, meinasimme jo jättää homman sikseen kun purkki löytyi. Kätkön vaikeusaste ei sinällään ollut paha, mutta ruotsiksi annetut tehtävät hämäsivät, meistä kukaan ei ollut kouluaikoina pitänyt tärkeänä opetella ruotsia. Se kostautui nyt, jokainen sana tehtävässä oli tärkeä ymmärtää oikein, lisäksi tarvittiin laskutaitoa. Lopulta saimme seuraavat koordinaatit. Pyörimme jokaisella tuulimyllyllä ratkomassa loppupisteen koordinaatteja. Tuulimyllyt jauhoivat sähköä pitäen melkoista meteliä: huminaa ja pauketta. Lopulta saimme laskettua omasta mielestämme oikeat koordinaatit, tosin meillä oli toinenkin vaihtoehto loppupisteelle. Lokien perusteella kuitenkin päättelimme ensimmäisen olevan oikean. Asiaa tuki kätköntekijän maininta talvella viestissään minulle, että kätkö kannattaa ottaa Lumparlandiin mennessä, joutuisimme nyt nimittäin palaamaan takaisin päin.

DSC_0101

Nejältä tuulimyllyltä oli komeat maisemat. AlteV ja Öpe jyrkänteen reunalla.

DSC_0110

Tuulimylly. On se iso.

Ennen paluuta kolmostielle voisimme ajaa hiekkatietä vielä vähän eteenpäin. Siellä olisi nimittäin Lemböten merenkulkijakappelin rauniot. Halusin nähdä ne, eikä miehilläkään ollut mitään sitä vastaan. Jo menomatkalla kappelille totesin, että takalisto voisi olla seuraavana päivänä kipeä, niin hirveää nimismiehen kiharaa hiekkatie oli. Loppumatka oli aivan pientä tietä, jonne autoilla ei olisi asiaa, siellä oli mukavampi ajella. Kappelin lähellä oli geokätkökin joten siitä sitten nimet lokiin. Purkki oli tavallinen mutta kappelin rauniot tekivät meihin kaikkiin vaikutuksen. Paikalla olleesta kyltistä saatoimme lukea, että kappeli oli pystytetty keskiajalla 1200-luvulla, jolloin Lemböle oli tärkeä pysähdyspaikka Tanskan ja Baltian välisellä purjehdusreitillä. 1500-luvulla suurempien purjelaivojen myötä paikan merkitys väheni lepopaikkana, jossa saattoi rukoilla ja uhrata onnellisen matkan hyväksi. Kustaa Vaasa takavarikoi kappelille kuuluneen kullatun maljan vuonna 1546, eikä sen jälkeen kappelista löydy mainintoja. Kappelissa on metrin paksuisten harmaakivestä muurattujen seinien sisäpuolella vain yksi 7 x 3,5 m kokoinen huone. Kappelin aluetta kiertää kivimuuri. Kappelin rauniot restauroitiin 1892 ja nykyisin siellä järjestetään jumalanpalveluksia mm kesäisin.

DSC_0130

Lemböten kappeli sisältä

DSC_0137

Viikinkivene

DSC_0138

Sulka

Laskeuduimme mäeltä vielä tien yli meren rantaan, ”Västerhamniin”. Siellä oli vanha viikinkivene ja metsässä yksi kätkö lisää. Rannassa oli puinen pöytä ja penkit ja sillä aikaa kun miehet painuivat etsimään kätköä, minä oikaisin penkille auringon paisteeseen kuuntelemaan silmät kiinni meren kohinaa. Ympäristön kallioilla oli mielenkiintoinen vaikutus. Tuntui nimittäin että meri pauhaisi joka puolella. Aivan kuin olisin ollut lautalla keskellä merta. Mietiskelyhetkeni katkesi Öpen huudahdukseen ”Rissu tuu kattoon minkä linnun tää on? Mä en ole ikinä nähnyt näin isoa sulkaa” Pyysin tuomaan sulan nähtäväksi. Mittasimme sulan, sen pituus oli 54 cm. Päättelimme sen olevan merilokista peräisin. (EDIT. 27.7. Geokätköilevä lintubongari Pietu kertoi sulan olevan peräisin merikotkasta. Mahdollisesti aamulla näkemäni valtavan suuri lintu oli myös merkikotka.)

Kello kuitenkin kulki ja oli jatkettava matkaa. Seuraavaksi Fantastic Fourin loppupisteelle. Se veisi jonkin matkaa takaisin päin. Kolmostiellä minulle iski väsymys. Tuntui, etten jaksa polkea enää yhtään. Yöllinen valvominen kostautui. Lisäksi minulla on huono peruskunto ja harjoittelu matkaa varten oli jäänyt muiden kiireiden jalkoihin. Öpe viiletti jo kaukana edellä ja AlteV:kin tuntui jaksavan hyvin. Totesin tämän ääneen, AlteV kysyi haluanko jäädä seuraavaan risteykseen lepäämään ja odottamaan kun he ajavat kätkölle ja takaisin. En halunnut, halusin tulla tietenkin kätkölle mukaan. Onneksi risteyksen jälkeen oli pitkä alamäki ja taas uusi risteys jossa oli viitta uimarannalle. Hekumoin jo pääsemisestä uimaan, sillä päivä oli lämmin ja olisi kiva päästä vilvottelemaan. Mutta kätkölle kääntyi vielä yksi tie ja uimaranta olisi toisessa suunnassa. Lopulta olimme perillä. Jätimme pyörät tien varteen ja lähdimme kallioiseen maastoon kiipeämään. Koordinaateissa täsmälleen oli kuusi, mutta ei kätköä.Etsimme ja etsimme, mutta emme löytäneet. Tästä tuli DNF. Olisikohan ne sitten kuitenkin ne toiset koordinaatit? Sinne emme enää lähtisi, olimme jo ajaneet parikymmentä kilometriä ylimääräistä kätkön ja kappelin raunioiden vuoksi. Autolla on niin tottunut ettei viiden tai kymmenen kilometrin lenkki ole matka eikä mikään, äkkiäkös sitä. Pyöräillessä se alkaa jossain vaiheessa tuntua. Nyt olisi aika ajaa suorinta tietä Lemströmin kanavalle.

Lopulta saimme ”Kolmostie tutuksi”-projektimme päätökseen sahattuamme sitä edestakaisin. Saavuimme kanavalle klo 13.45 ottaen ensin siellä olleen geokätkön. Katsottuamme sillan avaamisen kaivoimme AlteV:n trangian esiin, jotta saisimme valmistettua mukana olleet kasvissosekeitot. Lisäksi söimme leipää, homejuustoa, meetvurstia ja jälkiruuaksi keitimme kahvit. Kahvin seuraksi haimme läheiseltä jäätelökioskilta isot jäätelötötteröt.

Ennen lähtöä olimme pohtineet parasta ratkaisua ruokailujen suhteen. Olimme päätyneet AlteV:n kaasukäyttöiseen trangiaan. Se olisi helpoin ja turvallisin maastossa. Vaihtoehtona olisi ollut joko minun tai Öpen polttonestekäyttöiset trangiat. Polttoneste pitäisi olla mukana riittävän isossa turvapullossa jotta riittää koko matkalle. On mahdollista että nestettä pitää lisätä kesken kaiken jotta ruuan saa valmiiksi tai sitä jää jäljelle ja se pitäisi polttaa loppuun ennen kuin trangiaa voi edes jäähdytellä. Lisäksi maastopaloriski on Marinolia tai Sinolia käytettässä hieman suurempi kuin kaasukeittimellä.

Ruokien suhteen teimme niin, että mukaan otettaisiin mahdollisimman helppoa ja kevyttä ruokaa. Pakkaukset mieluusti pieneen tilaan meneviä ja roskat helposti pois kuljetettavia. Minulla on kokemusta aiemmista reissuista ilman jääkaappia kesällä. Olin siis pakastanut mukaan kaksi pakettia makkaraa ja ostanut kolme pakettia valmista pakastekasvissosekeittoa. Nämä pitäisivät pienessä pehmeässä kylmälaukussa muutkin kylmätarvikket (kahvikerman, voin, juustot, meetvurstin) kylmänä kun kylmälaukkua ei pidettäisi auki tarpeettomasti. Kahvi oli pikakahvia pakattuna riittävä määrä Minigrip-pussiin, samoin sokeria. Lisäksi oli mukana teepusseja ja näkkileipää. Vähän keksejäkin olin pakannut meille mukaan. Ennen reissua oli puhe, että jokainen voi ottaa vielä omia eväitä ja matkanaposteltavia. Minä olin pakannut itselleni mukaan rusinoita ja viikunoita, sekä salamimakkaratankoja.  Miehillä oli toisentyyppiset eväät: karkkia ja sipsiä. Öpe ennätti tarjota  minulle matkan aikana moneen kertaan sipsejä ja minä kieltäydyin yhtä monta kertaa koska en oikeasti pidä niistä. Tästä tuli lopulta jo vitsi.

DSC_0162

Lemströmin kanava.

DSC_0336

Pysähtyessämme Mattsson’silla Öpe jälleen kerran tarjosi sipsejä. ”Kiitos ei!”

Ruokaa laitettaessa AlteV:n pyörä kaatui.Ensin mies ajatteli sen olleen liian pehmeällä alustalla ja painavan lastin auttaneen kaatumista. Sitten hän huomasi pyörän jalan kiinnikkeen menneen rikki. Sitä ei voinut enää korjata. Minun eikä Öpen pyörän korjausvälineistä löytynyt sopivaa välinettä sen irrottamiseksikaan, joten AlteV käytti raakaa voimaa ja kiskaisi löysänä roikkuvan jalan pois, onhan hän toiselta nimeltään väkivaltonen. Jouset vain lentelivät. Keräsimme pyöränjalan osat roskiin ja matka jatkuisi niin, että pyöränjalkana olisi joku sopiva noja; puu tai seinä.

Kanavalla pääsimme hoitamaan myös päivittäisen hygienian. Hampaat toki pystyi pesemään vaikka metsässä,  mutta vähäisiä juomavesivaroja ei voinut käyttää esim. kainaloiden pesuun. Toki meillä oli mukana kosteuspyyhkeitä, mutta ne eivät mielestäni korvaa vesipesua. Näin naisihmisenä olen tottunut tekemään edes ns. pikkupesut vedellä huonoissakin mökkiolosuhteissa. Pyöräilyreissulla olin ajatellut hyödyntää matkalle sattuvia kahviloita ja muita paikkoja joissa olisi siisti wc. Miesten kannalta harmillista ettei miesten vessoissa ole bideesuihkuja, tuskin miehetkään pahastuisivat sen käyttömahdollisuudesta. Joka tapauksessa olin kuin uudesti syntynyt. Olin päässyt pesuille, sain ruokaa ja lepoa kauniissa ympäristössä aurinkoisessa ja lämpimässä kesäsäässä. Katselimme kanavassa kulkevia moottori- ja purjeveneitä. Kanavan silta avataan kerran tunnissa yli 3.3 m korkeita veneitä varten. Olimme kanavalla noin 2,5 h sillä silta avattiin kolmannen kerran juuri kun läksimme jatkamaan matkaa. Kysyessäni kelloa, AlteV vastasi sen olevan neljä. Luulin sen olevan paljon enemmän. Toisaalta olin lomalla eikä kellonajalla olisi niin väliä.

Önningbyn risteyksessä käännyimme kohden Jomalaa. Seuraava pysähdyspaikkamme olisi Jomalan Jettbölen kivikautinen asuinpaikka, siellä olisi kätkökin. Matkalla ohitimme useita lammastiloja ja itse asiassa Kivikautisesta asuinpaikasta kertova kylttikin oli lammasaitauksessa. Sinne johti kuitenkin rappuset yli aidan. Infotaulu oli aitauksen ulkopuolella kuten kätkökin. Paikalla kasvoi runsaasti nokkosia ja Öpe kieltäytyi hakemasta kätköä. AlteV haki sen saaden ohjeita koska näimme kätkön hyvin kauempaa. Myöskään aitauksen sisäpuolelle ei Öpe halunnut nokkosten takia. Minä tarjouduin tekemään tietä tallaten nokkoset sivuun huolimatta sortseista ja sandaaleista joilla olin liikenteessä. Sain vain yhden nokkosen polttaman ja yhden punkin tässä touhussa. Punkin heitin pois jo ennen sen kiinnittymistä ihoon. Tämä ei ollut matkan ainoa punkki jonka löysin itsestäni. Ainoa kiinnittynyt punkki löytyi kotiin palattuamme mennessäni suihkuun. Öpestä AlteV poisti tulomatkalla laivasssa kaksi punkkia käsivarresta, mutta AlteV säästyi punkkien kiinnittymiseltä ilmeisen hyvän punkkitarkastuksensa vuoksi.

Mutta itse kivikautiseen asuinpaikkaan mennäkseni. Infotaulu kertoi sen olevan Ahvenanmaan merkittävin kuoppakeraaminen asuinpaikka  jonka vanhin asutusvaihe ajoittuu noin 5000 vuoden taakse. Huomiota herättävät poikkeuksellisen hyvin säilynyt luuaineisto ja lukuisat savi-idolit, joiden kappaleita on löytynyt noin 50. Idolien kuviointi esittänee vaatetusta tai ihon koristelua. Vastaavanlaisia idoleita ei tunneta muissa nuorakeraamisissa kulttuureissa, ja onkin esitetty, että tämä tapa periytyisi kampakeraamisesta kulttuurista. Jettbölen asuinpaikan luuaineisto on poikkeuksellista, sillä sieltä on löytynyt runsaasti miesten, naisten ja lasten luita, joissa on selviä leikkaamisjälkiä. Nämä jäljet on yhdistetty jopa kannibalismiin eli ihmissyöntiin, mutta myös muita arvioita on esitetty. Alueelta on löytynyt 160 cm:n miehen luuranko. Vainaja on haudattu kyljelleen polvet koukussa, minkä vuoksi se on yhdistetty vasarakirveskulttuuriin, vaikka hauta-antimia ei hautakuopasta ole löytynyt. Se on Suomen ainoa säilynyt kivikautinen luuranko. Olimme siis todella merkityksellisessä paikassa, keskellä ei mitään. Aurinko paistoi lämpimästi, aika oli seisahtunut. Aitauksessa kasvoi pitkää heinää ja tasaisen maan jälkeen kohosi rinne. Voin hyvin kuvitella nuo esi-isämme paikalle päivittäisiin askareisiinsa. Oli aika jättää menneisyys taakse ja suunnata tulevaan.

DSC_0176

Jomalan Jettbölen kivikautinen asuinpaikka.

Jomalbyn kautta Gölbyhyn. Maisemat olivat kauniita ja mieli lepäsi, tosin taukoa olisin jo kaivannut. Onneksemme Gölbyssa tuli vastaan kahvila, aivan keskellä ei mitään. Siellä oli kahvilan lisäksi tarjolla majoitusta ja myynnissä kaikenlaista ihanaa tuliasta, joita ei pyöräretkeilijä voisi kuitenkaan ostaa rikkoutumisvaaran vuoksi. Pohdimme juuri kumpi tekee ostoksemme, minä vai AlteV, siis kumpi puhuisi sujuvammin ruotsia kun myyjätär kysyi suomeksi mitä saisi olla. Olin saanut lähipiiristä paljon Ahvenanmaalla aikaa viettäneiltä ennalta väärää informaatiota: ”Ne ei sit suostu puhumaan suomea siellä vaikka ovat suomalaisia”. Otimme tosca-piirakkaa ja paikallista limonaadia. AlteV valitsi vadelmalimonaadin, minä karpaloa. Oli oikein hyvää. Kahvilan seinillä oli myynnissä Veli Ähtävän taidetta vuosilta 2014-2016. Tuttu taiteilijanimi meille kaikille kolmelle. Olisin ottanut näistä tauluista ihan minkä tahansa omalle seinälleni.

DSC_0177

Tauolla Gölbyssa

Matka jatkui taas uusin voimin kohti Godbyta, siellä voisimme käydä kaupassa täydentämässä ruokavarantoja. Emme tarvinneet paljoakaan, yhteiseksi vain säilykelihaa joka oli unohtunut matkasta ja jota tarvitsisimme Meksikonpataan. Lisäksi AlteV halusi minulle ja itselleen banaaneja aamua varten. Miehet täydensivät myös naposteltaviaan. Minulla oli niitä vielä riittävästi. Pari kätköä otimme tietenkin myös, toisella niistä tapasimme naisen joka tuli sinne pyörällä kuten mekin. Kertoi olevansa Salosta kotoisin ja veneilemässä miehensä kansssa. Vene oli Kastelholmissa ja mies golfaamassa. Saimme vinkin hyvästä uimarannasta, mutta valitettavasti unohdimme sen nimen, joten emme sitä löytäneet.

Jos tämä kertomus alkaa tuntua lukijasta pitkälle, niin matka tuntui tässä vaiheessa minusta loputtomalle. Aamulla olimme lähteneet liikkeelle jo puoli kahdeksalta, ei kai 38 kilometrin matkaan voisi mennä puolta vuorokautta. Olimmme sentään polkupyörillä liikenteessä, emme kävellen. Kastelholmiin tuntui olevan loputon matka. Jälleen yhtä loputtoman pitkää ylämäkeä polkiessa AlteV huomasi vasemmalle tienviitan Haraldsby ja sen alla nähtävyyskyltin viikinkikylästä. ”Tuolla olisi hieno käydä” totesi mies minulle.  Minä arvelin sen jäävän kyllä toiseen kertaan. Siihen, jolloin meillä on loputtomasti aikaa tai jolloin olemme autolla liikenteessä. Ahvenanmaalla olisi paljon nähtävää, minä en ollut tätä ennen käynyt siellä koskaan,  AlteV ja Öpe olivat kumpikin käyneet siellä joskus lapsena vanhempiensa kanssa. Sitten tulikin jo kyltti uimarannalle, sinne siis. Huimaa mäkeä alas lasketellessa parkaisin ”Ei! Mä joudun polkemaan kohta tämän takaisin ylös! Mä en jaksa!” Aurinko oli laskenut ja yön kosteus alkoi hiipiä iholle. Olin jo aiemmin vetänyt villatakin käsivarsien suojaksi. Uimarannalla oli yksi perhe, jonka lapset harjoittelivat kumiveneellä soutamista. Öpe huomasi uimahousujen jääneen kotiin ja kaivoi puhtaat bokserit ajamaan uimahousujen virkaa. Totesin, etten näin yötä vasten enää viitsi mereen pulahtaa, minulla oli muutenkin vilu. Odotellessani tutkailin paikkaa. Rannalla oli hyvät pukukopit, vesivessa, kirjaston ”kirjanvaihtopiste”,  grillipaikka (mutta ei puita, muutoin olisin paistanut meille makkarat odotellessa) ja mukava pöytä. Laittelin kotiin viestiä miten menee ja sain kuittauksen että kaikki ok. Sitten kuulin rapinaa ja narskutusta viereistä pusikosta. Hiippailin lähemmäs katsomaan, ensin näin vain liikettä, mutta en sen aiheuttajaa. Lopulta näkyi siilin kuono ja itse siilikin, joka söi jotakin. Puuhani keskeytyivät AlteV:n kysymykseen ”Mitäs täällä touhutaan?”. Miehet olivat valmiita jatkamaan matkaa. Palasimme siis takaisin reitille. Mäki oli niin pitkä ja jyrkkä etten väsyneenä enää jaksanut polkea sitä ylös, vaihteet vain loppuivat kesken  pyörästäni. Kateellisena kysäisin miehiltä näiden pyörien vaihteista. Niitä kuului olevan kummallakin 24, minulla oli seitsemän. Kuulin että minun pyöräni ykkönen on kuulemma melko raskas polkea. Heillä oli hienot levyjarrutkin, minulla vain tavallinen jalkajarru ja käsijarru. Aikanaan ennen tätä pyörää minulla oli vain kolme vaihdetta, sekin tuntui silloin hyvälle ja nykyiset vaihteet saisivat riittää minulle.

Mäet tuntuivat jatkuvan loputtomasti ylöspäin ja sitten olimmekin näköalatornin juurella. Utsiktscafe Uffe på berget luki kyltissä. Siellä oli selkeästi perjantai-illan bileet käynnissä, joten jatkoimme matkaa. Saavuimmekin heti sillalle jonka keskellä olisi kätkö. Silta oli mielettömän korkea ja lupasin odottaa miehiä sillan toisessa päässä. He lokkasivat kätkön sillä aikaa kun minä otin muutaman valokuvan.

DSC_0186

Laskeudumme sillalle

DSC_0190

Näkymä sillan päästä.

Jatkoimme polkemista kohti Kastelholmia, sillä kello oli jo paljon. Ohitimme Taffelin tehtaan ja tehtaanmyymälän. Tehtaasta tuli kamala löyhkä, mainitsin miehille että heidän sipsinsä siellä haisevat. Ei tehnyt vaikutusta. Lopulta näkyi viitta Kastelholm. Linnakin tuli näkyviin. Se olisi auki klo 10-17 seuraavana pivänä, siellä olisi ainakin käytävä. Minä haluaisin käydä myös Bomarsundin linnoituksen raunioilla, mutta se ei olisi niin tärkeää. Seuraavan päivän ohjelma riippuisi siitä mihin aikaan aamulla olisimme valmiita jatkamaan matkaa. En halunnut kiirehtiä, olin lomalla. Ajoimme eteenpäin etsimään sopivaa yöpymispaikkaa. Löysimmekin sellaisen vähän matkan päästä. Metsä kohosi mäelle, lähellä ei ollut taloja mutta metsässä oli silti jonkun rakentamia risumajoja. Tällä kertaa kuljetimme pyörät ihan majoituksemme viereen. Laitoimme hammockit viuhkan muotoon, tällä välin laskeutui pimeys. Kävimme tekemään iltapalaa. Minä puin vähän enemmän vaatetta kuin edelliseksi yöksi. Puolen yön aikaan pääsimme jo nukkumaan. Matkaa oli 38 kilometrin sijaan kertynyt yli 70 kilometriä aamusta alkaen. Matkaan oli siis tullut pari pientä mutkaa. Normaalia geokätköillessä.

20160722_231232

Iltatee Trangialla

Lauantai

Päivä valkeni harmaana, heräsin AlteV:n herättelyyn. Olin yön aikana pari kertaa herännyt kylmyyteen nukahtaen samantien uudelleen tässä tarun hohtoisessa paikassa. Oli helppo kuvitella ritarit haarniskoissaan ratsastamaan lähes mustilla, korskuvilla hevosillaan ja kerroinkin aamupalalla tarinan yöllisistä ratsastajista miehille. Kerroin heränneeni yöllä kun joukko ritareita ratsasti hevosillaan ohitsemme. Yksi vaakunaviittainen oli riisunut kypäränsä  ja kiharat, pitkät hiukset hulmuten kumartanut minulle ennen kuin oli jatkanut matkaa eteenpäin. Vihdoin oli hevosten kavioiden kopina maata vasten veiennut ja minä olin jatkanut uniani. Öpe kysyi mitä oikein olin ottanut illalla? AlteV rauhoitteli sanoen minulla olevan vain vilkas mielikuvitus. Toki hekin tunnustivat että paikka oli taianomainen.

20160723_110941

Minä ja AlteV yöpymispaikassamme. Kuvannut Öpe.

Vasta puolen päivän aikaan olimme valmiita jatkamaan matkaa.Päätimme jättää Bomarsundin rauniot väliin ja mennä Kastelholman linnaan.

DSC_0275

Yöllinen ritari Kastelholman linnan seinällä maalauksessa. Maalaus Juha Pykäläinen.

AlteV:n puhelimella saimme esittelykierroksen linnan historiasta. Linnan historia lienee jokaiselle tuttu niin, etten sitä ala tässä kertaamaan. Linnassa vierähti aikaa ja ennen poislähtöä pääsi taas pesuillekin.

Päätimme polkea tänään Jomalaan. Käytyämme Jomalan keskiaikaisella kirkolla voisimme etsiä yöpaikan. Matkaa olisi poljettavana vain 16 km. Sopi hyvin, sillä takamus oli kipeä, samoin oikea polveni ja reidet huusivat hoosiannaa. Olin varautunut magnesiumilla, mutta siitä ei ollut apua, oli turvauduttava Buranaan. En ollut retkueessamme ainoa vaivainen, mikä hieman sairaalloisesti ilahdutti minua. Linnan pihalta lähtiessämme jouduin erimielisyyksiin Öpen kanssa. En edes muista syytä, mutta minua alkoi ärsyttää hänen sanansa ”uskoisit kokenutta pyöräilijää”. Tokaisin, että olen pyöräillyt jo paljon ennen hänen syntymäänsä. Öpe nokitti kertomalla ajavansa pitkiä matkoja. Mä totesin että on totta, etten viime vuosina ole juuri ajellut mutta olen varmasti ajanut enemmän kuin hän, sillä nuorena ajoin helposti 100 kilometrin päivämatkoja ja ajoin lähes kaikki päivittäiset matkat pyörällä. Asuin maaseudulla, jossa matkat ovat pitkiä. Öpe aikoi tähän vielä jotakin sanoa kun AlteV puuttui puheeseen ja totesi että ei kannata alkaa väittelemään kanssani, sillä minulla todellakin on pidempi pyöräilykokemus ja varmasti huomattavasti enemmän kilometrejä takana kuin Öpellä vaikka en viime vuosina ole paljon ajanutkaan.

Godbyhyn oli tänään lyhyempi matka kuin eilen Godbystä Kastelholmiin. Pysähdyimme parille kätkölle ja ehdotuksestani avoinna olevaan Taffelin myymälään. Miehet ostivat karkkia ja sipsiä, itse ostin makean suolaisia naposteltavia. Minua kiinnosti uutuus joka sisältää mantelia, pähkinää, hunajaa ja merisuolaa. Oli oikein hyvää.  Lisäksi ostin 900 g laatikon pähkinähedelmäsekoitus-pusseja. Sopivan kokoisia retkelle mukaan otettaviksi. Tarpeen tullen voisin käyttää niitä jo tällä retkellä, voisin antaa niitä myös muille jos joku haluaisi. Toisaalta ei ole järkevää täyttää jo ennestään täysiä tarakkalaukkuja ja kerätä painoa mukana kuljetettavaksi.

DSC_0290

Rissun ostokset Taffelilta

DSC_0289

Kasvot tien varressa kasvaneessa puussa.

Tällä kertaa pysähdyimme näköalakahvilaan. Ajatuksemme oli käydä tornissa. Sinne oli kahden euron pääsymaksu, jälkeenpäin tosin ihmettelimme mihin pääsymaksurahat menevät. Eivät ainakaan tornin kunnossapitoon: rappuset olivat osittain huonosti kiinni, kaiteista puuttui pystypuita ja Ahvenanmaan lippukin oli repaleinen. Torni on korkea, puusta tehty. Muina miehinä kävelin ylätasanteelle saakka, sitten tunsin tornin huojuvan. Totesin tämän AlteV:lle joka sanoi ”tällä kertaa olet oikeassa, tämä huojuu aika lailla”. Korkeanpaikan kammoisena aloin voida huonosti: hiki valui ja huimasi, sydänkin tuntui tulevan rinnasta ulos. Menin hetkeksi kyykkyyn ja hengitin syvään hokien itselleni että kaikki on hyvin, täältä on kauniit näköalat. Nousin ylös kiertääkseni tasanteen ympäri mutta en kyennyt. Totesin lähteväni pois. Annoin kameran AlteV:lle. Huomasin muiden turistien tuijottavan minua. Harmitti, mutta en kyennyt olemaan yhtään kauempaa.

DSC_0291

Kahvilan ulkoterassilta näkymä

DSC_0297

Näkymä kahvilan ulkoterassin suuntaan näköalatornista. Kuvannut AlteV.

DSC_0320

Torni ja kahvila

Pysähdyimme jälleen Godbyssa kauppaan, täydensimme ruokavesivarantojamme. Minä ostin lisäksi sillipurkin, sillä tunsin tarvitsevani jotain suolaista, Ajoimme vesitornille etsimään geokätköä ja jäimme sinne lounastauolle. Lounaaksi söimme makkaraa, homejuustoa, leipää ja jälkiruuaksi tietenkin kahvit keksien kera. Paikka oli kaunis ja viihtyisä. Öpe huomasi alueelle suuria kotiloita, arvelimme niiden olevan riesa puutarhureille. Kauniita ne kyllä olivat. Tämäkin lounastauko oli reilun mittainen niin että ennätimme syömisen lisäksi vähän levätäkin. Katselin karttaa ja ehdotin että Jomalan kirkolle mennessämme kävisimme katsomassa luolaa. Kartta ei kertonut tarkemmin millaisesta luolasta olisi kyse, mutta jo sana luola sai innostumaan.

DSC_0341

Lounastauko Godbyn vesitornilla.

 

Miehet pohtivat menemmekö 2-tietä vai pienempiä pyöräilyreittejä pitkin. Asian ratkaisi risteyksen läheltä lähtevä pyöräilevä vanha rouva, joka reippaasti kääntyi 2-tielle. Sinne siis. Minä pysähdyin Andestorpin risteykseen juomaan. Öpe kertoi että meidän pitää kääntyä siitä luolille. Olin erimieltä. Heti oli uusi risteys vasemmalle, tienviitta kertoi Ingybergetisssä olevan näköalatasanteen. Se olisi kuulemma luolan luona. Hetken päästä olimme jo infotaululla, jossa kerrottiin taululta alkavasta luontopolusta. Sen varrelle jäisi peikkoluola, näköalatasanne ja pirunpelto. Öpe oli ollut oikeassa. Luola oli todella hieno. Tarina kertoo siinä asuneen vanhan naisen lehmänsä kanssa Isonvihan aikaan kasakoita paossa. Toisaalta luola on yhdistetty noitiin ja noituuteen. Varmaa on ainoastaan se, että luolaa on käytetty joskus asumuksena.

Ylös vei joko helppo tai vaikea reitti. Valitsimme helpon, joka kulki kahden kallion seinämän välissä nousten koko ajan ylemmäksi. Polku jatkui näköalatornille, joka näytti vahvalta. Kiipesimme sinne ja yllättäen minulla ei ollut lainkaan huono olo vaan saatoin katsella maisemia rauhassa. Tornilta näki pirunpeltoon, kivitantereelle. Kävimme myös sillä ja sitten jatkoimme matkaa toki ottaen kätkön sekä näköalatornin luota että luolan läheltä.

DSC_0348

Jossain tuolla ylhäällä on luola.

DSC_0352

Luola

DSC_0363

Helppo reitti

DSC_0370

Ylhäältä näkymää helpolle reitille.

DSC_0383

Pirunpelto.

20160723_201004

Retkueemme. Vasemmalta AlteV, Rissu, Öpe. Kuvannut Öpe

Pian olimme jo Jomalan paloaseman kohdalla josta kurvasimme kätkölle. Siitä paikallisen vastaanottokeskuksen ohi Jomalan kirkon parkkipaikalle. Tiesin ennalta, että tämä harmaakivikirkko on rakennettu 1200 -luvulla Pyhän Olavin kunniaksi. Se on suomen vanhin kivikirkko. Siksi sen halusin nähdäkin. Harmi, että olimme niin myöhään illalla liikkeellä emmekä päässet katsomaan kirkkoa sisältä.

DSC_0395

Pyhän Olavin kirkko Jomalassa

Yksi kätkö vielä Jomalan kirkonkylästä, sitten voisimme lähteä etsimään yösijaa. Kätkö sijaitsi jälleen lammasaitauksessa. Aitauksessa oli avoportti, siis sellainen josta pääsee kulkemaan periaatteessa esteettä. Kulkuaukko on ensin vasemmalle ja sitten oikealle, pohja on tehty metallista, jossa on leveät raot kulkureitin suuntaisesti. Harmi, etten ottanut kuvaa, se selittäisi paremmin kuin nämä sanat. Joka tapauksessa portissa oli kuva pässistä ja ilmoitus että kulkeminen on omalla vastuulla. Aitauksen naapurissa oli lasten päiväkoti. AlteV ilmoittautui rohkeaksi kätkön hakijaksi, kukaan ei kuitenkaan tullut pökkimään häntä.

Läksimme etsimään yösijaa polkemalla vähän matkaa Eckeröhön päin. Pian saavuimme peltoaukealle, jossa peura loikki läheiseen metsään. Seurasi metsäinen alue, päätimme majoittua siihen. Pyörät mukaan riittävän kauaksi tiestä ja majoitteet puihin jälleen viuhkan muotoon. Iltapalaksi teimme purkkilihalla höstettyä Meksikonpataa ja teetä. Syödessämme kyselin teknisiin vempaimiin ihastuneilta mies-ihmisiltä paljonko meille oli päivän aikana tullut kilometrejä. Nelisenkymmentä, siis lähes kolme kertaa sen verran kuin suora reitti olisi ollut. Pari pientä mutkaa siis ollut taas matkassa. Metsästä kuului mölinää, päättelimme sen kuuluvan mahdollisesti peuroista.

Yö oli järkyttävän kylmä, siis minun mielestäni. En nukkunut juurikaan vaikka olin toivottoman väsynyt. Olin pukenut päälleni mahdollisimman lämpimästi, silti hampaani kalisivat kylmästä. Jopa AlteV oli yöllä joutunut laittamaan makuupussinsa vetoketjun kiinni vaikka ei yleensä palele. Lisäksi miehiä oli yöllä häirinnyt öhke ja mölinä joka metsästä kuului, minua häiritsi kylmyys.

Sunnuntai

Aamupalan jälkeen kasasimme jälleen kerran tavaramme ja läksimme tien päälle. Tällä kertaa kohti Maarianhaminaa. Meillä oli hyvää aikaa, sillä satamassa pitäisi olla tuntia ennen laivan lähtöä. Matkaa olisi vain kymmenen kilometriä. Matkalla Öpe keksi että lähistöllä olisi lentoturman muistomerkki, hän haluaisi nähdä sen. Siellä olisi geokätkökin, eikä se pidentäisi matkaa kuin kivenheiton verran. Paikka löytyi keskeltä pusikkoa hienolta kallioiselta paikalta. Öpe yritti etsiä kalliosta jälkiä lentkoneen putoamisesta, yhden kolon kalliossa hän tulkitsi voivan olla sellainen ja pyysi meitä olla kumoamatta uskoaan ”haluan uskoa löytäneeni sen”. Geokätkö sen sijaan antoi etsiä itseään, se ei ollut alkuperäisissä koordinaateissa, lokeista kuitenkin selvisi sen olinpaikka.

DSC_0401

Yöpymismetsämme

DSC_0408

Muistokivi lentoturman uhreille

DSC_0411

Rissun lempikuvausaihe, luonto. Matkakuvat ovat tärkeitä vain muistojen mieleenpalauttamiseksi.

Pian olimmekin jo Marianhaminassa. Otimme pari geokätköä ja poikkesimme katsomassa laivoja. Ajoin pyörällä tien poikki vedettyyn pyöreään paksuun kaapeliin sillä seurauksella, että pyöräni lähti kaatumaan. Tarakkalaukuissa oli kuitenkin parikymmentä kiloa painoa ja etukorissa viitisen kiloa. Pyörää oli vaikea pitää pystyssä vaikka sain jalat maahan. Onnistuin kuitenkin olla kaatumatta, mutta toinen jalkani sai vähän osumaa pyörän rungosta.  Laivat olivat hienoja, mutta alkoi olla ruokailun aika. Koska olimme matkan loppusuoralla, päätimme etsiä hyvän ruokapaikan. Itse emme olleet kyllä erityisen siistejä, olimmehan pyöräretkivarusteissa emmekä kaupunkiasusteissa. Löysimme meille sopivan paikan ja söimme hyvää ruokaa kohtuuhintaisesti.

20160724_104257

Selfie purjelaivan edessä.

DSC_0420

Tämä oli hyvä ruokapaikka

DSC_0426

Puistossa lähellä satamaa poislähtöä odotellessa, pyörät valmiina kotimatkaan laivassa.

Museolaiva Pommernin kautta satamaan. Jätimme museolaivaan tarkemman tutustumisen toiseen kertaan, kun olisi paremmin aikaa.

Paluumatka sujui aurinkoisella kannella istuskellen, jutellen, korttia lyöden ja maisemia ihaillen. Turussa meitä oli vastassa acri veljensä kanssa. Heitimme heidät acrin luo ja jatkoimme matkaa kotia kohtia. Aamuyöllä olimme perillä kotona.

LOPPUPOHDINTAA

Kysyin  AlteV:ltä ja Öpeltä mitä he jättäisivät pois seuraavalla kerralla, mitä ottaisivat mukaan enemmän tai mitä tekisivät toisin?

Öpe ottaisi mukaan uikkarit, muutoin koki kaiken olleen niin kuin pitkin. Pidemmälle matkalle hän varaisi joka kolmannen yön yöpymisen leirintäalueelle, jotta pääsisi kunnon suihkuun pesulle.

AlteV oli myös tyytyväinen matkaan. Hän ottaisi ehkä hieman runsaamman pyöränkorjausvälineistön; isompia kuusiokoloavaimia ja pari ruuvaria enemmän. Lisäksi sateen varalta kunnolliset katokset hammockeille. AlteV:llä oli jäänyt kolme vaatekertaa yli, joten vaatetta hän ehkä jättäisi pois matkasta.

Itse vaihtaisin puuvillaisen pyjaman lämpoisempään fleece välikerrastoon, se ei vie juurikaan enempää tilaa. Toisaalta tajusin vasta jälkeenpäin, että mukana ollut avaruuslakana olisi ollut hyvä lämmöneriste hammockin ja makupussin välissä, jos sen olemassa olon olisi muistanut. Enemmän taukoja ajatteluun, valokuvaamiseen ja muistiinpanojen kirjotteluun, lyhyemmät päivämatkat, siinäpä minun toiveeni.

Kilometrejä meille kertyi noin 125. Aikaa kului se  60 h. Låmgnäsistä Kastelholmiin ja Maarianhaminaan oli reittimme.

Geokätköjä löysimme 25, kaikki tradi-purkkeja.

Eikä tolppa ollut vihainen vaan totesi ”No, nyt sullakin on oma hyttysverkollinen riippumatto”

20160722_201136

Tällä alueella pyöräilimme.

Tämä oli pienen budjetin matka, polttoaineet ja laivamatka lohkaisivat suurimman loven kukkaroon. Yöpymiset eivät maksaneet mitään. Trangiaruokailu on edullista ja jos olisi oikein nuukaksi heittäytynyt niin ei olisi käynyt ravintolassa paluupäivänä syömässä. Kaikkiaan rahaa meni itselläni noin 150 euroa matkaan.

Lähtisinkö uudelleen? Vaikka heti.

Porvoo

Sovin pari päivää ennen uutta vuotta KirPekin feminiinisemmän osapuolen kanssa että voisimme mennä uuden vuoden päivänä kätköilemään porukalla sillä olisimme silloin vapaalla. Kätköilysuuntaa pohtiessamme päädyimme Porvooseen.

Aattona viestiteltiin ja sovittiin tapaavamme seuraavana päivänä Porvoossa ensimmäisen kätkön parkkipaikalla klo 11. Minä otin vuotta vastaan pelien ääressä toisen kätköilevän työkaverin, Zeppizin kanssa. AlteV oli valitettavasti yövuoroissa, joten hän jäi monesta hauskasta asiasta paitsi.

1.1.2016 aamulla käytin Kingin lenkillä ja siirryin kakkoskodista ikiomaan kotiin keräilemään kätköilytavarat mukaan. Sitten kohti Porvoota. Ajattelin varmistaa KirPekiltä vielä tapaamispaikan. Haroin taskuja, ei puhelinta. Pysähdyin tien varteen ja kaivelin takapenkillä olevaa kätköilyreppua. Ei puhelinta. Siispä takaisin kotiin. Siellähän se puhelin oli, eteisen lattialla olevassa kengässä! Tämän pienen ylimääräisen kiepautuksen jälkeen takaisin kohti Porvoota.

KirPek joi kahvia kun kurvasin heidän autonsa viereen. Päätimme mennä kätköille kävellen. Ensimmäisenä otimme suunnaksi Muumilaakson. Se löytyikin helposti ja oli nimensä veroinen. Nimet tuli lokattua vihkoon purevassa säässä. Pakkasta oli vain -7 astetta, mutta se tuntui todella purevalta. Sormet veti jäähän samantien.

Suunta seuraavalle kätkölle. Se sijaitsi Katajamäessä eräässä puussa. KirPekin miehinen osapuoli onnistui saamaan sen meille logattavaksi. Jatkossa käytän KirPekin naispuolisesta jäsenestä nimeä Kir ja miespuolisesta jäsenestä nimeä Pek. Olen kysynyt heiltä blogia varten luvan, heidät saa täällä mainita ja kuviakin saa julkaista. Pek tosin kielsi alastonkuviensa julkaisun, joten niitä täältä ei löydy.

20160101_114532

Kolmas tradipurkki samalta alueelta löytyisi vielä. Siispä sitä kohden. Herran jestas mikä ylämäki meillä olikaan kiivettävänä. Onneksi ei ollut ryteikköä vaan mäen päälle meni selkeä polku. Joka vei – yllätys yllätys – jonkun omakotitalon takapihalle. Hieman kiertäen pääsimme kulkemaan talojen aidan vieritse tielle, josta sitten taas meni eteenpäin pieni kävelytie. Lopulta olimme etsimässä bisnesmiehen salkkua kiven kolosta.Tämän kätkön kuvaus kannattaa ehdottomasti lukea ennen kätkön hakemsita, sen verran hauska se on!  Kätkö on siis Bisnesmmiehen elämänmuutos,  GC2GT35. Hautausmaan viertä kävelimme sitten autoille ja päätimme jatkaa päivän kierrosta yhdellä autolla. Tällä kertaa se oli KirPekin auto ja Pek siis kuskiksi. Me naiset voisimme lukea kartaa ja opastaa seuraavalle kätkölle, joka oli siis Lastauslaiturin large-purkki. Kerroin ajo-ohjeita takapenkiltä ja Kir etupenkiltä. Sitten kuulosti aivan vastakkaisilta. Toinen pyysi kääntymään vasemmalle ja toinen oikealle.Ennätimme tätä hetken ihmetellä kun puhelimeni näytöllä sininen nuoli hyppäsi kartalla jonkin matkaa. Olin siis ollut väärässä kohden karttaa, totesin olevani oikein hyvä harhaanjohtaja. Pian olimme perillä ja Pek jäi autoon kun me naiset kipaisimme tien toiselle puolelle rinteeseen etsimään oikeanlaista large-purkkia. Sen verran spoilaan tässä, että se EI ole kuvassa näkyvä. Tämän pienehkön erehdyksen jälkeen Kir jo huutelikin löytäneensä purkin. Jestas. Se oli todellakin large.

20160101_121102

Siirtyminen seuraavalle tradille, jossa muistelimme porukalla Runebergia. Kätkön vieressä oli nimittäin hautausmaa, jonne myös J.L. Runeberg oli haudattuna. Sitä ihailimme samalla kun totesimme aidan vieressä muina miehinä seisoskelevan naisen olevan varmastikin kätköilijä. Luultavasti oli lokkaamassa etsimäämme kätköä. Lopulta hän lähti pois ja me pääsimme kätkön kimppuun. Lyhyempää reittiä autolle tämän jälkeen. Seuraavaksi ottamaan vanhan rautatieaseman luokse piilotettu kätkö. Kappas, sama nainen oli sielläkin. Juuri lokkaamassa ja kun kurvasimme autolla paikalle hän hätisteli meitä pois. ei tainnut tulla mieleen että olimme ehkä geokätköilijöitä, kolleegoita niin sanotusti. Emme olleet jästejä tai muuten vaan häntä ympäri kaupunkia seuraava porukka. Mutta päätimme odotellessamme nauttia jotain lämmintä. Auto vähän matkan päästä kätköstä parkkkiin. Pek tarjoili kahvia termoksesta ja minä tarjosin piparia. Pek kieltäytyi kohteliaasti, mutta Kir sanoi että hänelle piparini kelpaisi kyllä. Hetken päästä Pek muutti mieltään ”Ai itsetehtyjä joulupipareita, voisin mä ottaakin”. Nainen poistui kätköltä ja me pääsimme lokkaamaan kätkön.

20160101_122835

Seutaavaksi ratkomaan Earthia ”Linnamäki Porvoo”. Porvoon vanha kaupunki on tosi kaunis puutaloineen ja kapeine mukulakivikatuineen. Autolla siellä on vaikea liikkua, ahdasta ja paljon katuja jonne ei saa ajaa. Niinpä nytkin jouduimme miettimään mihin voisimme auton jättää. Kätkön pisteet sattuivat melko laajalle alueelle ja kaikissa olisi tarpeellista käydä – vai olisiko? Voisiko tehtävät ratkoa tiedon pohjalta tai kenties oman muistin pohjalta? Minäkin olen vanhassa Porvoossa kierrellyt vuosien mittaan moneen kertaan ja muistan jotkut paikat hyvin, toisiin paikkoihin en tosin ole koskaan syystä tai toisesta eksynyt. Valokuvat pitäisi kuitenkin ottaa, jotta voisi liittää ne kätkön tekijälle sähköpostiin. Joutuisimme siis joka tapauksessa jalkautumaan ainakin kahteen kertaan eri paikkoihin. Lopullisen ratkaisun kätköön hioisimme kotona ja miettisimme sitä sitten vaikka tekniikan välityksellä  yhdessä ennen sähköpostin lähettämistä.

20160101_13170820160101_12593720160101_125931

Ainakin itse opin tämän kätkön ansiosta uusia asioita Porvoosta. Tekstilainaus kätkökuvauksesta.

”Iso Linnamäki,  Pieni Linnamäki  ja Maarinlahti ovat paikkoja, joissa Porvoon kaupungin historia  on alkanut. Kaupungin nimi tulee  Borg – Linna ja Å  – joki sanoista eli  Linnajoki. Linna voi myös olla merkitys Porvoon vaakunan kirjaimelle,  joka näyttää C-kirjaimelta. C voi tarkoittaa Castellum tai Castrum jotka tarkoittavat latinankielellä  linnaa.

 

Pienillä Linnanmäen kukkulalta arkeologit ovat löytäneet roomalaisen aikakauden hautoja vuosilta  noin 0-400 jkr.

 

Isolta Linnamäeltä on löytynyt rakennuksen osia n. 800 jkr. ja paikalla on ollut linna 1100-luvulta aina  1300-luvulle asti. Linna oli tehty puusta ja se katosi joskus 1300-luvulla. Linnasta on edelleen näkyvissä  vallihaudat sekä maassa olevia kuoppia,  joita on mahdollisesti käytetty kellareina. Linnamäestä etelään on Maari niminen alue.  Maari on aiemmin toiminut satamana linnalle.”

Lisäksi opin että alue kuulu Natura-suojeluohjelmaan ja alueen ongelmana on eroosio johtuen sadevesistä ja ihmisten toiminnan seurauksena. Kysymykset joita piti ratkoa koskivat alueen korkeuseroja, merenpinnan nousua 1200-luvulta nykytasolle sekä eroosiota alueella. Tämän seurauksena aloin kotona katsella tietokoneelta tarkemmin asioita ja löysin kaikkea mielenkiintoista. Jos joku on kiinnostunut rautakautisista kalmistoista niin yksi sellainen on löydetty 1965 Pikku Linnamäen alueelta Porvoosta. Sinne on haudattu 14-16 ilmeisen varakasta vainajaa joiden korut antavat viitteitä heidän olleen Virosta. Suomen vanhin rautakautinen kalmisto on Euran Käräjämäellä. Pikku Linnamäen kalmisto ei liity toisaalta mitenkään Iso Linnamäen historiaan vaikka paikat sijaitsevat vierekkäin, Iso Linnamäen historia on aivan toisenlainen ja nykyisin linnasta näkyvät jäänteet ovat peräisin 1300-luvulta vaikkakin viitteitä aiemmastakin asutuksesta on löytynyt.

Earthin jälkeen käytiin etsimässä lodju eli letterbox. Lodjaus on partiolaisten vanha tapa piilottaa ja etsiä rasioita. Lodjuista on jokin johtolanka minkä varassa purkkia etsitään, pelkät koordinaatit eivät riitä kuten geokätköilyssä. Toisaalta geokätköilyssäkin on lodjuja vanhan perinteisen tavan mukaisesti. Niinpä nytkin laskettiin tietystä paikasta – katujen risteyksestä – vihjeitten avulla matkaa ja vihjeenä oli suunta asteina. Lisäksi oli vihje paikasta. Helppo homma. Koska tiesimme menevämme ”synkän virran” suuntaan, ei asteilla ollut niin suurta merkitystä, kunhan emme ihan hakoteille lähtisi. Kir olisi mieluusti laittanut asteet ja metrit laitteeseen ja kulkenut niiden mukaan, minä taas luotan siihen että vilkaistuani kompassista suunnan voin laskea matkan ”noin” metreinä, Pek taas totesi että kyllä se jostain vihjeen perusteella löytyy. Helposti löytyi. Nimet lokikirjaan ja seuraavaa etsimään.

Olin aikani kuluksi aiemmin jonkun mysteerikätkön ratkaissut, mutta ne paperit jäivät kotiin pöydälle joten niistä ei ollut nyt hyötyä. Onneksi Kir oli edellisenä päivänä yhden myssen ratkaissut kotona, joten käytimme sitä. Siispä oikeaan osoitteeseen. Kadun varresta löytyi hyvin paikka autolle. Tästä tuli siis NAPS ja KOPS -kätkö. Kätköilyslangissa tarkoittaa pysähdys ja loggaus. Tällä kertaa tarkoitti pysähdys ja kopsahdus. Auto luisti alamäessä toisen auton perään ja pysähtyi peräkoukkuun. Onneksi toiseen autoon ei tullut mitään, mutta KirPekin auton rekisterikilven alaosa otti koukkuun sen verran kiinni, että peruuttaessa irtosi toisesta reunasta. Pek suhtautui tapahtumaan ihailtavan rauhallisesti, samoin Kir. Ja koska auto ei ollut minun enkä sitä edes ajanut olin itsekin ihan tyyni. Itse kätkö? Kir etsi sitä rännin takaa tuloksetta kun Pek käveli suoraan kätkölle ja otti sen käteensä. Hip hei. Helppo homma.

Pieni pohdinta, kumpi ensin wherigo vai multi. Niiden jälkeen voisimme lähteä kotiin. Päätimme ottaa ensin wherigon. KirPek oli ladannut puhelimeen tarvittavan sovelluksen ja siispä bussiasemalle. Teimme ensin pienen kierroksen ympäriinsä löytääksemme bussiaseman. Lähestyminen väärästä suunnasta ja U-käännös. Sitten pysähdys bussipysäkille. Aloitus toimi, seuraava piste. Linjaa 2 pitkin, mutta mihin? Mentiin siis parkkipaikalle tutkailemaan tilannetta. Loppujen lopuksi ajettiin bussin perässä pitkän matkaa, takaisin bussiasemalle, käveltiin pisteeltä 1 pisteelle 2 ja takaisin lähtöpisteeseen. Pitkän ihmettelyn, yrittämisen ja hämmästelyn jälkeen totesimme ettei ohjelma toimi kuten pitäisi. Harmittelimme kovasti kun jouduimme jättämään wherigon tällä kertaa väliin.

20160101_143655

Viimeisenä Gulliverin matkat -multi. Aloituspiste siis kirjastolla. Siinä tiirailimme lastenosaston ikkunasta sisään etsien koordinaatteja pisteelle kaksi. Nopsasti ne löytyikin ja sitten vain autolla siirtymään tuo matka. Sillä piste kaksi oli melko kaukana. Onneksi, sillä Pek oli kärsinyt virtsarakon täyttymisestä jo pidempään mutta ei ollut halunnut mennä käymään esimerkiksi pitserian vessassa vaikka olimme näin ehdottaneet. Piste kaksi oli niin syrjäisellä paikalla että Pek pääsi käymään puskapissalla. Muutoin tämä piste tuottikin hankaluuksia. Emme meinanneet millään erottaa paikalla jättiläisen korvaa, lopulta Pek tuli puskasta ja käveli lähes suoraan jättiläisen korvalle kuiskaamaan ts katsomaan seuraavat koordinaatit. Sormet olivat tässä vaiheessa taas jälleen kerran umpijäässä ja tuuli puhalsi vaatteista läpi. Autoon kohti viimeistä eli kolmatta pistettä. Se sijaitsi vieläkin syrjemmässä jos mahdollista. Ensin vastaan tuli mehiläispesäyhdyskunta. Ainakin oletan niiden olleen talviteloille laitettuja mehiläispesiä. Sitten löysimme aarteemme. Pääsimme kirjoittamaan viimeiseen lokikirjaan nimemme.

6137_970696456300112_2722610816111218528_n

Kir ehdotti vielä yhtä kätköä, mutta ennen sitä joisimme kupilliset teetä. Hieman suklaata samalla. Kaivoin repusta Fazerin sinisen. Kir totesi että hammaslääkäri varmaan ihmettelee miten hammas on voinut katketa suklaata syödessä. Suklaa oli yllättäen jäätynyt.

KirPek ehdotti ABC-kätköä. Minä olin sen hakenut jo heinäkuussa 2012 mutta voisin tulla huvin vuoksi mukaan. Kätkön jälkeen Kir halusi pissalle ABC-asemalle ja Pek Mäkkäriin hakemaan hampurilaiset heille. Sanoin odottavani autossa. Pek tuli ensin. Hetken päästä hän ihmetteli missä Kir viipyy: ”Se on varmaan kohdannut jonkun rekkamiehen”. Pian Kir tulikin, avasi auton oven ja tokaisi ”No, se oli nopee”. Hetken hän ihmetteli nauramistamme, mutta tajusi kun Pek kertoi luulleensa tämän kohdanneen rekkamiehen.

KirPek heitti minut omalle autolleni ennen kuin lähtivät kotiinsa ja minä omaani. Kysyin mitä olen velkaa, kun heidän autollaan päivä ajeltiin ympäri Porvoota. Pek totesi ”Jos sitä piparia sais” ja niinpä kaivoin vielä piparit repusta ja tarjosin siitä Pekille.

Sitten ajelin käymään omassa kodissa ja jatkoin matkaa kakkoskotiini, jossa AlteV heräsi tulooni. Päivä oli ollut rankka, nälkä oli hiipinyt kuin huomaamatta ja niinpä aloitimme yhdessä ruuanlaiton. Ennätimme vielä katsoa yhden leffankin ennen kuin AlteV läksi yövuoroon ja minä aloitin kirjoittamaan tätä blogitekstiä.

KirPekille kiitokset päivästä.

 

 

 

 

 

Syyskätköilyä

AlteV oli menossa työpaikan pikkujouluja viettämään eräänä lauantai-iltana. Minulla oli vapaata töistä ja kotoa. Voisin siis lähteä vaikka kätköilemään. Zeppiz innostui asiasta oitis, sovittiin että koukkaan hänen kauttaan.

Ai kuka Zeppiz? Työkaveri, joka innostui kätköilystä kuin varkain. Olimme toukokuussa Kuopiossa opintopäivillä ja illalla muiden lähtiessä verkostoitumaan (lue: ryyppäämään) me läksimme tutkailemaan kotikaupunkiani. Lupasin näyttää muutamia paikkoja. Kuin vahingossa tie vei kätkölle, toiselle, kolmannelle… Kävelymatkallemme otimme toki parit siideritölkit mukaan, ettemme nyt ihan oudoille vaikuttaisi, kun meiltä kysyttäisiin mitä teimme illalla. Näin mekin saatoimme ”verkostoitua”. Jo toisella kätköllä löysi seuralainen juonen ja teki nimimerkin itselleen. Kävelyä tuli hissun kissun lähemmäs 10 km ja hotellille takaisin päästyämme olimme jo ennen puolta yötä valmiit unten maille. Tuon toukokuisen illan jälkeen olimme nyt kolmatta kertaa lähdössä yhdessä purkkeja etsimään.

Nyt olikin synkkä ja myrskyisä yö tai ainakin synkkä. Ajoimme Jokelan asemalle parkkiin ja lähdimme kävellen lähikätköjä hakemaan. Ensimmäinen kätkö oli oikein hauska. Löysimme sen heti. Kätkökuvauksessakin sanottiin että se on haasteellinen, mutta vaikka kuinka löytämäämme mutteri / ruuvi yhdistelmää käänneltiin ja väänneltiin, ei sieltä lokikirjaa esiin saatu. Kunnes huomasin jotain oleellista. Mainitsin tästä ja Zeppiz seurasi johtolankaa katseellaan ”Hyi kauhee!” Minä ihmettelemään että mikä on kamala, kunnes otin askeleen taaksepäin, valaisin lampulla ja totesin ”Kappas”. Enempää en spoilaa. Käykää itse katsomassa. Kätkön nimi on ”Ei niin wanha mestari”. Huippu, sanon minä.

Siitä jatkettiin eteenpäin, minä Joutsenlammella ja Zeppiz VPK:lle. Tosin kuvittelimme olevamme menossa samalle kätkölle. Hämmästys oli suuri kun toisella on kätkölle matkaa muutama metri ja toisella muutama sata metriä. Kun kyse ei ollut teknisestä ongelmasta piti tarkistaa ollaanko edes samalla kätköllä, ei oltu. Molemmat kätköt löytyivät hyisessä, pimeässä illassa hyvin.

Kauempana oleville kätköille päätimme mennä autolla. Kävelimme siis rautatieaseman parkkipaikalle, jossa auto edelleen oli. Alkoi naurattaa hysteerisesti ajaessamme Joutsenlammen ja VPK:n ohi, juurihan tulimme sieltä kävellen. Seuraava kohteemme oli Amazon, tosin Jokelan sellainen. Auto parkkiin niin että valot näyttäisivät edes alkua polusta. Polku oli märkä ja liejuinen, samoin siltarakenteet. Märkä, liejuinen puu voi olla liukas joten varovasti mentiin yli. Minä ajattelin kätkön löytyvän tyypillisesti sillan alta ja yritin jo savessa taiteillen kurkkia sillan alle. Zeppiz ehti kuitenkin ensin ja kätkö oli lokattu alta aika yksikön. Takaisin autolle siis ja kohti Lintumetsää. Lintuja emme pimeässä illassa ja juuri alkaneessa vesisatessa havainneet, emmekä edes menninkäisiä. Kätkökin antoi etsityttää itseään, ympäriinsä kuljettiin, kurkittiin puun juurakoihin, kurkoteltiin oksiin. Lopulta silmiin osui jotain ”epäilyttävää” ja niinpä kätkö löytyi paikasta jonne oli katsottu varmaan jo useamman kerran.

Korurasialle mennessä näimme eräässä pihassa ambulanssin. Pohdimme, että pitäisikö mennä auttamaan. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen että kotonaan torkuilla oleva ensihoitaja ei innostuisi avuntarjouksestamme. Auton saimme parkkiin lähelle Korurasiaa vaan itse rasiaa emme löytäneet etsinnöistä huolimatta. Tällä kätköllä käytimme kenties pisimmän ajan tänä iltana. Tutkimme kaikki kolot moneen kertaan, totesimme heinikossa olevan geoeroosion, mutta kätköä ei löytynyt. Autolle takaisin kävellessä saatoimme kuvitella olevamme aurinkorannalla, niin hieno ”auringonkehrä” katulampun valon ympärille tihkusateessa ilmestyi.

20151128_212310

Jokelan Piltti oli hauskasti toteutettu kätkö. Väsymys ja kylmyys alkoivat tässä vaiheessa vaivata, joten loggauksen jälkeen kaivoimme autossa teetermoksen esille. Jostain repun taskusta löytyi suklaalevykin. Sitten lähelle montun pohjalla olevalle kätkölle. Ensin autolla hieman ohi, käännös ja gepsistä laskemaan milloin ollaan lähellä pistettä jossa on syytä pysähtyä. Onneksi tiellä oli riittävästi näkyvyyttä molempiin suuntiin ja paikalle saattoi pysäköidä auton hetkeksi. Nopsa käynti kätköllä.

Sitten hakemaan Aliisan ekaa. Siitä tulikin mielenkiintoinen käynti. Auton saimme parkkiin tien varteen. Kohdalla oli talojen välissä oleva metsäkaistale, jonne lähti tieltä polku. Oikein hyvä mielestämme. Muutoin olisikin voinut olla vaikea päästä kaikkien niiden omakotitalojen takana olevaan metsään. Polku haarautui moneen otteeseen, onneksi gepsistä oli helppo katsoa missä päin kätkö sijaitsi. Lähenimme kätköä ja lopulta jouduimme poikkeamaan polulta metsään. Itse kätkö löytyi melko helposti ja sitten ei muuta kuin takaisin polkua pitkin. Yllättäen huomasimme olevamme jonkun talon takapihalla. Hmmm…. uusi yritys seuraavaa polkua pitkin. Toisen talon takapiha. Pahus. Mikähän olisi ollut oikea polku. Olisi kannattanut luottaa tekniikkaan eikä omaan muistiin. Zeppiz ehdotti pikaista kipaisua pihan viertä pitkin tielle. Emmin, eihän se sopisi aikuisille naisille. Pikkupojat voisivat tehdä sellaista. Mutta Zeppiz oli jo sammuttanut otsalampun ja mennä viiletti mustissa vaatteissaan kuin Ninja pihan viertä. Minä perässä. Tunsin oloni perin kummalliseksi, kuin olisin pahanteossa. Juosten olimme pian tiellä ja näimme auton. Tajusimme, että seuraava polku olisi ollut se oikea. Istuimme hetken autossa ihmetellen mitä olimme juuri tehneet. Sitten jatkoimme matkaa illan seuraaville purkeille.

Pikkutietä pitkin  kohti Nukaria, vai liekö sekin ollut Jokelaa. Sitten vielä pienempää tietä eteenpäin. Tonteille ajo sallittu, muutoin moottoriajoneuvolla ajo kielletty. Pururadalla olisi muutama kätkö. Miten ihmiset pääsevät pururadalle mikäli sinne ei saa ajaa? Päätimme pururadalle menon olevan tontille ajoa.

Ensimmäinen kätkö tuotti vesiperän. Kätkö olisi varmaan ollut paikallaan, mutta emme arvanneet mennä sitä hakemaan kun huomasimme pururadan ylittävän sähkölinjan päälle kaatuneen puun joka oli hinkannut linjaa ja hinkkasi tuulessa edelleen. Arvelimme että olisi aiheellista soittaa asiasta ilmoitus. Pururadan alkupäässä saattaisi olla kartta, johon olisi merkitty tarkempi osoite ja ehkä myös se, minkä kunnan alueella olimme. Autolla siis jonkin matkaa eteenpäin tietä ja niin karttapaikka löytyikin. Nurmijärvellä näytimme olevan, mutta puhelinnumero piti etsiä netistä. Soitto siis sähköyhtiön vikapäivystykseen. Paikkaa kysyttäessä annoin koordinaatit, josta löytyisi linjan päällä oleva puu. Päivystäjä ei tuntunut koordinaatteja ymmärtävän, otti kuitenkin ne ylös kysellen silti osoitetetta ja jonkinlaisia tuntomerkkejä mistä kaatunut puu löytyisi. Lupasi ilmoittaa tehtävän eteenpäin myös koordinaatein. Toivottavasti löysivät perille. Lämpimässä autossa ihmettelimme mistä otamme seuraavan kätkön ja tajusimme olevamme lähes kätkön päällä. Tämäpä oli helppo.

Illan viimeinen löytyi kuusesta. Sitä oli tutkailtu jo jonkin aikaa, mittailtu nolla-pistettä ja ihmetelty gepsin heittelyä. AlteV soitti kysellen vieläkö olen metsässä, hän saattaisi saada kyydin kotiin. Koska olimme lähdössä, sovimme tapaavamme kotona puolen tunnin kuluttua.

Zeppizin kautta koukkaus ja sitten kotiin. Juuri kun astui sisälle, soitti AlteV pyytääkseen hakemaan. Kyyti ei ollut tuonut kotiin saakka vaan jättänyt hänetkin ravintolan eteen, jonne muu pikkujouluseurue oli menossa. AlteV ei ollut halunnut mukaan ravintolaan, joten hain hänet viereen nukkumaan.

Oli oikein mukava ilta. Zeppizille kiitos! Otetaan uusiksi sopivan tilaisuuden tullen.

 

Hylätyt huvilat – autiot talot

Meillä molemmilla, AlteV:llä ja minulla, on ollut muita kiireitä viime aikoina eikä ole ollut aikaa lähteä kätköilemään. Nyt oli kuitenkin yhteinen viikonloppu tiedossa. Tarkemmin sanottuna aikaa mihin vain oli perjantai-illasta sunnuntai-aamuun. Koska säät ovat muuttuneet viileiksi ja yöpyminen autossa olisi myös viileää ellei peräti kylmää. Aikataulukaan ei antaisi myöten pidemmälle lähtöä. Päädyimme pyytämään ystäväpariskuntaa perjantaina illalliselle ja miettisimme lauantaina herättyämme mitä tekisimme ja minne menisimme.

Kummallakin oli univelkaa ja niinpä nukuimme lauantai-aamuna niin pitkään kuin nukutti. Herättyämme mietimme jo vuoteessa mitä tekisimme. AlteV kysyi olenko käynyt Hylätyillä huviloilla Helsingissä. En ollut ikinä kuullutkaan. AlteV oli monesti halunnut sinne mutta koska ei ollut ollut aikaa, ei ollut maininnut asiasta. Päätimme mennä sinne. Samalla voisimme käydä Verkkokauppa.comissa ja tulomatkalla noukkia kyytiin vanhimman lapseni, joka oli saapunut kaupunkiin. Suunnitelma oli valmis.

Nautimme tuhdin aamiaisen, seuraavaa ruokailuajankohtaa kun ei voinut ennustaa. Tein kuitenkin eväät mukaan. Mahtaisiko niitä syödä kukaan?

Klo 14 olimme valmiit lähtemään, ensin Verkkokauppaan. Siellä piti piipahtaa nopeasti hakemassa yksi tuote. Heti sisään kauppaan päästyämme AlteV päätyi katselemaan aktiivisuusrannekkeita, joita oli hyllytolkulla. Minä ääneen pohtimaan mitä niillä tehdään, kertovatko ne kun on aika lopettaa päivän puuhat ja käydä vaakatasoon lepäämään? Aktiivisuusrannekkeiden luota siirryimme tietokoneiden kautta televisio-osastolle. Huimaa. En tiennyt niin isoja telkkareita olevan olemassakaan. Seinän kokoisesta televisiosta tuntui tunkevan ulos iso urosleijona, Luonnollisen kokoinen, kullan karvainen ja ruskeaharjainen. Televisiolla oli hintaa vain 21 000 €. Mietin jo sen ostamista, mutta tulin siihen tulokseen ettei kotonani olisi riittävän suurta tilaa televisiolle.

Musiikkiosaston kautta saavuimme perinteisten kodinkoneitten luokse. ”Mikä tuo on?” kysyin. Katselin puoli metriä korkeaa metallista lieriötä. Lieriön alla oli pyörät ja päällä metallisia ja muovisia kartiota ympäri lieriötä. Kuin valot, jotka näyttävät jokaiseen suuntaan. Väriltään ne olivat lieriöstä riippuen sinisiä tai oransseja, joissakin oli jätetty ihan vain metallinväriseksi. Mieleeni tuli -50 luvun sciencefictionkirjojen robotit. AlteV kertoi niiden olevan pölynimureita – perusmalleja, ei mitään robotti-imureita, Ahaa, nykyisin pölynimuri siis näyttäisi tuolta. Arvelin ääneen olevani jälkeenjäänyt tekniikan suhteen. ”No, sä olet tuollainen elämäntapaintiaani” vastasi AlteV. Tunsin lievää loukkaantumista, hihhuliksiko minua juuri syytettiin. ”Ei, kun ota se positiivisena.” No, ehkä jokaisella ei tarvitse olla viimeisintä huipputekniikkaa. Enkä minä kai ihan toivoton ole: minulla on älypuhelin ja nykyaikainen läppäri. Käytän langattomia verkkoja ja hoidan asioita sähköpostin kautta muuallakin kuin kotona, vaikka metsässä jos välttämätöntä.

.Loppujen lopuksi verkkokaupassa meni näköalatasanne käynteineen aikaa lähes kaksi tuntia. Eikä edes ostettu sitä mitä oltiin menossa ostamaan vaan ostettiin ihan muuta. Kingi parka odotti sen aikaa autossa, vaikka eipä sillä mitään hätää ollut.

Sitten suunta kohti Kruunuvuorta. Laajasalossa oli tie- ja rakennustöitä, mutta melko helposti löysimme kuitenkin perille ja saimme autonkin tien varteen parkkiin. Alue vaikutti rauhalliselle ja mukavalle. C:geo näytti alueella olevan melko paljon kätköjä. Kingi hinkui kovasti jo metsään ja minä kuolasin kätköjen perään, saisimme mukavasti täydennystä täältä. AlteV ehdotti että kokeilisimme Wherigoa, joka alueella on. Sopiihan se, vastasin. Ei muuta kuin lataamaan kasettia. Puhelin ilmoitti virhettä. AlteV räpläsi puhelintaan ja minä liikuskelin enemmän ja vähemmän Kingin kanssa. Vajaa tunti ja ongelma oli korjattu. Saatoimme aloittaa. Lähtöpaikka olisi muutaman sadan metrin päässä, siellä päin missä automme oli parkissa. Löysimme oikean paikan ja saimme ohjelman toimimaan. Ensin lähdimme tietenkin väärään suuntaan. AlteV ehdotti oikoreittiä, arvelin kuitenkin että voisimme kiertää tällä kertaa, kartan perusteella meidän olisi pitänyt uida oikoreittiä käyttäessämme. Löydimme aloituspaikan ja ihastelimme kohteena olevaa käytössä olevaa huvilaa jolla oli kuitenkin jo ikää. Ja jälleen takaisin. Arvelin että voisi tulla kiire lenkin kiertämisessä mikäli haluaisimme ennättää ennen pimeän laskeutumista takaisin. Matkaa olisi tosin vain 2,5 km mutta kun kyse on kätköilystä, aikaa menisi kolminkertaisesti tavalliseen verrattuna ja mikäli normaalisti kävelisimme 5 km / h nopeudella niin matkaan menisi 1,5 h. Pimeässä mahdollisesti vieläkin enemmän. Arvioni mukaan pimeä tulisi viimeistään klo 19 ja meillä olisi siis kolme varttia aikaa siihen.

Ensimmäisillä hylätyillä huviloilla olimme syvässä hämärässä ja portista sisään astuessamme oli jo pimeää. Olimme kuitenkin kulkeneet vasta puoli tuntia. Olin arvioinut pimeän tulon väärin, Yhdessä huvilassa kuului olevan elämää, jätimme ”asukkaat” rauhaan ja ohitimme paikan.

DSC_0061DSC_0056DSC_0063

Harmittelimme paikan kohtaloa. Jos huvilat olisivat edes saaneet rapistua rauhassa ilman tuhoamista: graffiteja ja polttamisia. Vielä enemmän harmittelimme tilannetta joka oli johtanut alueen hylkäämiseen, paikkahan oli loistava ja huvilat olivat olleet varmasti hienoja.

DSC_0073

Mikä paikka Kruunuvuori sitten on? Netistä löytyvien tietojen perusteella Kruunuvuoren huvilayhdyskunta alkoi rakentua 1800-luvun loppupuolella, jolloin Kruunuvuori ja Laajasalo  oli vielä täysin maaseutua.  1900-luvun alkupuolella saksalainen liikemies Albert Goldbeck-Löwen osti alueen. Kruunuvuori rakentui ja kehittyi edelleen. Alunperin huvilat olivat vain eliitin kesäpaikkoja, mutta myöhemmin myös keskiluokan ja jopa työläisten. Toisen maailmansodan päätteeksi huvila-alue siirtyi rauhansopimuksen johdosta saksalaisilta Neuvostoliiton hallintaan. Suomen Kommunistinen Puolue vuokrasi alueen Neuvostoliitolta. Huvilaelämä jatkui uusien asukkaiden myötä. Rappeutuminen alkoi 1950-luvulla. Liikemies Aarne J. Aarnio (1917-2013) osti alueen vuonna 1955 tarkoituksenaan muuttaa alue tuhansien asukkaiden asuinalueeksi. Aarnion kiinnostus oli asuinalueen rakennuttamisessa voittomielessä, ei huvila-alueessa eikä sen ylläpidossa tai kehittämisessä. Aarnio yritti saada aluetta kaavoitettua ja sitä kautta rakennuslupaa 60-luvulla, 70-luvulla, 80-luvulla ja vielä vuonna 1998 – turhaan. Kruunuvuori eli omillaan, oman onnensa nojassa. Huviloissa ja mökeissä oli asukkaita, mutta yleinen epävarmuus alkoi näkyä huviloiden ylläpidossa. Kun alueen omistajaa ei kiinnostanut alueen hoito ja ylläpito, seuraukset ovat vääjäämättömät. Remonttien ja korjausten laiminlyönti yhdessä luonnonvoimien kanssa ränsistytti pian alueen. Kruunuvuoren huviloista kaksi on vielä aktiivisessa käytössä ja loput ovat joko puoliksi tai  kokonaan luhistuneet.Tuhopoltot ovat ottaneet myös omansa. Muutama talo olisi vielä pikaisilla toimilla pelastettavissa, tämän on museovirasto kartoituksissaan todennut.

DSC_0083

Siellä olimme siis pimeässä etsimässä geokätköä ja tutustumassa alueeseen sekä katselemassa taloja. Otsalamput olivat jääneet pois matkasta, olihan vakaa aikomuksemme käydä alueella päiväsaikaan. Kävelimme puhelimen opastamina edestakaisin, etsimme alueelta puutarhurin mökin, uimakatoksen, huvimajan ja lammen. Muutama otsalampullinen koiranulkoiluttaja kaksikko tuli vastaan ja hieman pelästyi lopulta havaitessaan meidät pimeydessä. Lopulta saavuimme kätkölle, etsimme sitä kännykän taskulampun valossa ja se löytyikin helposti. Nimet lokiin ja valo pois jotta akkua riittää autolle saakka. Kännykässä oli jo virtaa viemässä gps-paikannin ja avoinna olevat ohjelmat mm Sports Tracker ja C:geo. Puhelimen tietojen perusteella tuo reilun 3 kilometrin ulkoilu vei meiltä aikaa noin 1,5 tuntia. Vain alku- ja loppumatkasta kävelimme normaalisti, muutoin ihmettelimme rakennuksia ajan kanssa. Kingi oli tyytyväinen lenkkiin ja samoin me. Ajattelimme että alueella voisi käydä uudemman kerran päiväsaikaan. Näkisi paremmin ja voisi ottaa muitakin geokätköjä.

Poika tuli otettua paluumatkalla kyytiin ja kotona kaivettiin eväät repusta ruuan seuraksi. Alkoi jo ollakin nälkä.