Vähän jäi viileäksi hernekeitto (13.1.2017)

Edellisestä kätköilystä olikin aikaa. Zeppiz kysäisi milloin mentäisiin kätköilemään. Katsottiin vähän työvuoroja ja kalentereita ja sovittin päivä.

Torstai-aamuna Zeppiz tuli ullakkokoiransa kanssa. Pakattiin Pölyttäjään eväät ja molempien geokoirat. Puhelimeni oli taas kerran jumissa ja sen gps näytti mitä sattuu. Oltiin siis Zeppizin puhelimen varassa. Suunta Mäntsälän Kotkakorpeen.

Sää oli loistava: lunta pyrytti, oli -4 astetta pakkasta ja tuuli pyyhki lunta jäiselle, liukkaalle tielle. Päätettiin aloittaa autolla käytävistä kätköistä. Ajoimme siis tien päähän. Auto siihen hetkeksi parkkiin, kätkön mittaiseksi hetkeksi. Suuntasimme läheiselle kalliolle kätköä hakemaan. Sinne olikin selkeä polku. Helppo homma siis. Mäen päällä Zeppiz totesi että etäännymme kätköstä. Kätkö oli itse asiassa aivan eri suunnassa. Päätimme siis palata takaisin autolle ja siitä suunnata uudelleen toiseen suuntaan. Kätköpurkki löytyi melko helposti, mutta vaati hieman apuvälineitä, jotta saimme logattua sen. Autolle palattuamme päätimme juoda Zeppizin mukaan keittämät kahvit. Että ne maistuivatkin hyvälle. Sillä välin Kingi ja Nino juoksentelivat ympärillämme ja vetivät spurtteja. Toisella oli räjähtävää nopeutta ja toisella ylimääräistä massaa 🙂

Nino ja Kingi purkavat energiaa juoksemalla sillä välin kun Zeppiz ja minä juomme kahvit

Sitten vain molemmat koirat autoon ja menoksi. Auto oli tällä välin peittynyt lumeen, joten se piti puhdistaa ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa. Meitä se ei haitannut.

Seuraavat kätköt olivat samaa mallia ensimmäisen kanssa. Osa vähän hitaampia, osa nopeampia ottaa ja matka jatkui. Viisi ensimmäistä meni siis samalla kaavalla. Samanlainen purkki, samanlaisessa paikassa, apuvälinein otettava. Siihen alkoi jo tottua ja Terrain nelonen ja vitonen tuntui jo helpolle. Itse asiassa T5 oli kyllä vähän liian helppo ollakaseen T5.

Sitten tuli helpompi kätkö – D2, T 2,5 -, joka vei tolkuttoman kauan aikaa. Epäilimme jo gepsin heittävän pahasti, kunnes älysimme pohtia vaihtoehtoa että jokin tai jotkut parametrit olisivat muuttuneet: purkki, paikka tai jokin muu tekijä. Ja johan Zeppiz löysi purkin. Päätimme pitää jatkossa silmät auki,

Tuli toinen samanmoinen ja sen jälkeen olimmekin jo jonkinlaisella hiekkakuopalla jossa oli taas D3 / T4,5 purkki tiedossa. Ensin meinasin jättää Pölyttäjän tien reunaan mutta sitten päätin ajaa sen kuitenkin lähemmäs kätköä. Autolta näytti olevan kätkölle noin 23 metriä. Katsahdimme ylös. Se olisi varmasti mäen päällä. Suora reitti näytti hankalalle kiivetä ja varsinkin päästä reunan ylil. OIkealla näytti olevan helpompi reitti. Hyvinhän siitä lopulta päästiin vaikka melkoisa könyämistä loppumatka juurakon yli olikin. Ylhäällä Zeppiz huomasi puhelimen jääneen autoon – ei siis ollut gepsiä. Etsittäisiinkö kätkö ihan hakuammuntana vai pitäisikö palata hakemaan puhelin? Päädyimme katselemaan puita. Muistelimme mihin oli kompassin neula osoittanut ja mikä oli ollut matka. Purkin ottamiseen sopiva apuvälinekin löytyi ja maassa oli aivan selvästi edellisten kätköilijöiden jälkiä parin päivän takaa. Jäljistä vaan ei voinut päätellä mitään ja apuvälineen ympärillä 10 metrin säteellä ei näkynyt purkkia missään puussa. Aikamme toilailtuamme päätimme luovuttaa. Päätimme palata eri reittiä. Takaosasta loivaa rinnettä pitkin alas ja vasemmalta puolelta autolle. Puhelin autosta ja pohtimaan että yritettäisiinkö vielä. Saimme idean, purkki olisi varmasti “penkereen” alla. Kiipesimme siis mäkeä ylös, Vaikka hiekka oli jäässä, samoin ne kaikki miljoonat nyrkin kokoiset ja sitä isommat sekä pienemmät kivet, homma oli lievästi sanottuna haasteellista. Rinne ja kivet olivat todellakin jäässä ja liukkaita. Päällä oli lisäksi tuore kevyt lumikerros. Pohdimme hetken pitäisikö hankkia uusi harrastus. Ehdotin Zeppizille kalliokiipeilyä, mutta hän tyrmäsi sen. Purkkia ei löytynyt ja päätimme lopettaa etsinnät.

Tässä vaheessa on kiva huomata, että puhelin (jossa se ainoa gos tällä reissulla) jäi alhaalla näkyvään autoon.

Puun juurten päällä ilmassa on kiva istua

Keli kuin keli niin hyvin kulkee

Jatkoimme matkaa ottaen niitä helppoja T5-purkkeja, yksi vaikeampikin mahtui mukaan. Ongelmana ei senkään kohdalla ollut purkin saaminen vaan palautus. Purkki putosi aina vain alas eikä millään meinnanut osua paikalleen puuhun.

Alkoi olla nälkä. Onneksi meillä oli mukana hernekeittoa, sämpylää, croissantia, pullaa ja kahvitarvikkeet. Olimme varustautuneet kuin retkelle ainakin, keittovälineet löytyivät Pölyttäjän takapaksista ja tikutkin olivat asianmukaisessa säänkestävässä muovipurkissa. Olin kopioinut aikanaan idean Öpeltä. Omasta mielestäni tähän paras purkki on verensokerimittaliuskojen purkki. Se on sopivan kokoinen,  ja vesitiivis.

Eräässä tienhaarassa oli sopiva paikka. Auton saisi hyvin parkkiin eikä tarvitsisi olla huolissaan mahdollisista muista tiellä liikkujista. Tosin ketään emme olleet koko päivänä nähneet tuolla korvessa, mutta voihan sinne joku muukin meidän lisäksemme eksyä vaikkapa kätköilemään.

Pölyttäjä

Trangialle löytyi sopiva paikka matalan kannon nokasta. Takana nousi tuulelta suojaava mäenharjanne ja muutenkin paikka vaikutti ihan hyvälle. Sinolia polttimoon ja hernesoppa keittoastiaan. Tulet ja astia tulelle. Zeppiz kyseli keittoastian kantta. Minä katselin, mihin olin sen laittanut. Huomasin laittaneeni kannen kannon päälle ja sen päälle keittolevyn. Hetken pohdittuani totesin, ettei kantta ehkä kannattaisi siirtää keittoastian päälle. Olisi mahdollista (tosin vain heikosti), että siihen olisi roiskahtanut Sinolia ja saisimme siä hernekeittoon: kun kuuma keitto höyrystyisi ja höyry kanteen tiivistyessään alkaisi vesipisaroina tippua takaisin keiton sekaan,.Zeppiz oli kanssani samaa mieltä ja päätimme laittaa keittoastian päälle lautasen. Se olikin juuri sopivan kokoinen. Sitten vain odottamaan keiton kuumenemista. Voisimme odotellessa syödä croissantit. Ne syötyämme totesimme, ettei hernekeitto kiehu vielä. Söimme sämpylät. Ei kiehunut vieläkään. Tuli oli sammunut. Vaikka Trangia oli mielestämme tuulensuiojassa, siirsimme sen kuitenkin vielä parempaan paikkaan: kannon juureen. Sytytin uudelleen. Sitten odotimme. Kuvittelimme keiton lämpenevän kunnes huomasimme, ettei tuli palanut. Uusi sytytys. Ja taas uusi. Sinol ei palanut. Olimme aivan umpijäässä, sillä sää oli todella kostea ja pieni pakkanen sekä ihan olematon viima pureutuivat syvälle sisuksiin. Tästä huolimatta jaksoimme nauraa. Totesimme, ettei meistä ainakaan pyromaaneja tulisi kun emme edes Sinolia saa palamaan. Tällaista ei ollut tapahtnut koskaan ennen ja Zeppiz arvelikin paikan olevan kirottu. Kauhoimme suihimme lautaselliset kylmää hernekeittoa, sillä meillä oli nälkä. Lopun hernekeiton pakkasimme keittoastiassa puhtaaseen muovipussiin ja autoon, Jos jotain hyvää asiasta etsii, niin eipä ainakaan tarvinnut jäähdytellä keittoastiaa tai Trangian polttimoa ennen pakkaamista. Olisimme kaivanneet myös kahvia, mutta termoksessa sitä ei enää ollut ja kahvin keittäminen olisi nyt hieman vaikeaa. Päätimme poiketa lopuksi huoltoasemalle kahville,

Hernekeittoa keittämässä

Tällä kahden tunnin kylmällä ruokatauolla oli ohitsemme mennyt auto ja ihmettelimme, mitä ihmettä joku teki täällä korvessa. Lähdettyämme jatkamaan matkaa totesin Pölyttäjän ikkunoiden olevan niin lumiset ja jäiset, että jouduin pysähtymään keskelle tietä raaputtamaan niitä. Juuri kun sain lasit lähes puhtaaksi, totesin aiemmin korpeen päin menneen auton palaavan takaisin, Tällä kohden ei mahtuisi ohittamaan, jotta hyppäsin rattiin ja pysähdyin tien reunaan heti kun siinä oli vähänkin levennystä. Auto pääsi ohittamaan meidät ja saimme jatkaa turvallisemmin kätköilyä. Jokaisen kätkön kohdalla ei nimittäin ollut mahdollista ajaa autoa niin reunaan, että toinen auto pääsisi ohi.

Useampi kätkö tuli haettua ja totesimme päivän kuluneen niiin nopeasti että emme kävellen otettavaa osuutta ennättäisi käydä. Päätimme jättää sen kesäksi, voisimme pyöräillä sen ja ottaa jotain evästä mukaan. Kesähelteellä hernekeittokin olisi lämmintä, vaikka sen söisi suoraan purkista.

Poikkesimme Mäntsälän pohjoisen liittymän ST1:lle kahville ja huomasimme näyttävämme metsäneläviltä. Molemmat märissä toppakamppeissa, joista roikkui oksia ja sammalta. Hiukset takkuiset ja kosteat, kasvot punoittavat. Näissä tilanteissa kahdehdin aina viereisissä pöydissä kahvittelevia ihmisiä, jotka ovat puhtaissa, siisteissä vaatteissa, kauniina ja komeina, hyväntuoksuisina ja tyylikkäinä. Hetken heitä kadehdittuani muistutan itselleni, että he eivät luultavasti ole rämpineet juuri metsässä, konttailleet hiekkakuopalla tai tunkeneet itseään tiheän kuusikon läpi pudoten pari kertaa ojaan. Mekin voisimme näyttää suhteellisen fiksuilta ja siisteiltä muutaman tunnin restauroinnin jälkeen.

Poikkesimme vielä yhdelle. Itse olin tämän aiemmin jo ottanut, mutta minusta se oli mukava kätkö, helpossa paikassa, joten ajattelin että Zeppiz voisi myös sen ottaa. Sitten ajoimme minun luokseni. Lämmitimme lopun hernekeiton ja söimme sen kuumana. Joimme lisäksi kuumaa glögiä. Päivä oli ollut mahtava. Vastoinkäymiset eivät olleet nujertaneet meitä vaan olimme nauraneet niille – meissä on siis varmasti jotain vikaa!

 

 

Leave a Reply