Orava puussa? Ei, se on geokätköilijä!

Kuten monena sunnuntaina, niin myös tuona maaliskuun lopun sunnuntaina teimme kätköilyretken. Ai, miksi sunnuntaisin? Siksi, että silloin on perhesyistä helpoin päästä aikuisten kesken kätköilemään. Lapset eivät kätköilyä estä, mutta heitä voi kyllästyttää monen tunnin odottelu, kun köyttä viritellään puuhun.

Vastaus seuraavaan kysymykseenne. Siihen köyden virittelyyn. Täytyyhän se kätkö sieltä puusta jotenkin alas saada. Mistäkö puhun? Lue, kyllä se siitä selviää.

Siis lähdimme taas kerran matkaan iltapäivällä. Aikaa oli runsaasti. Tarkoituksena oli tänään hakea korkeanpaikan kätköjä, ehkä joku muukin siihen väliin sopisi. Joukkueemme oli vanha tuttu: Hanikala, Öpe, AlteV ja Rissu. Geokoira Kingi otettiin tällä kertaa vahvistukseksi mukaan.

Aloitimme Tervakoskelta. Ohimennen poimimme jokun tradipurkki tien varresta, jotta Kingi pääsi pissalle. Sitten ensimmäiseeen varsinaiseen kohteeseen.Kohde oli linkkimasto. Talsimme sinne köysien ja valjaiden kera. Kingi pomppi lumessa kuin aropupu. Koordinaatit veivät suoraan mastolle, eivät minkään puun luokse. “Huono homma tää, ei hyvä!” ” Aika vaaralliseen paikkaan laitettu, jos tuonne on laitettu”. Mutta sitten Hanikala näki purkin. Ei muuten ollut siellä linkkimastossa vaan lähistöllä. Eikä siihen tarvittu köyttä ja kiipeämistarvikkeita lainkaan. Harmi. AlteV astinlaudaksi ja Öpe poimi purkin nopsaan. Hups, jostain syystä hän putosi lumihankeen selälleen. Onnistuuhan se loggaus niinkin. Purkin palautus ja paluu autolle. Hanikala oli sillä aikaa käynyt tutustumassa jääpuikkoon pusikossa. Puskapissalla käynti naisille ei ole näin talvella ihan helppo homma.

Käyhän se näinkin

Sitten kävimme rämpimässä metsässä etsien purkkia jota emme löytäneet. Ojia kyllä löytyi senkin edestä. Kengät täynnä lunta jatkoimme matkaa.

Kingi ja isäntä

Puuhamaan portilla oli helppo kätkö. Hanikala oli sen jo aiemmin hakenut, mutta me muut haimme sen nyt.

Sitten pienempään pääkohteeseen, Huistin Nevadaan. Ei, tässä ei ole kirjoitusvirhettä, vaikka niitä teksteissäni muuten viliseekin. Luit oikein,menimme Huistin Nevadaan. Siellä oli purkki puussa. Sinne siis peräkanaa. Kätkölle, ei puuhun. Puuhun meni vain yksi. Muut huutelimme ohjeita puun alla. Mutta siis ensin ne virittelyt. Nuolella ammuttiin vetonauru puuhun. Ainakin yritettiin ampua. Se näytti mielenkiintoiselle, kuulosti mielenkiintoiselle ja oli mielenkiintoista. Nuoli sinkoili sinne ja tänne, lopulta se oli puussa. Niin se, oli puussa eikä suostunut tulemaan sieltä alas.

Ideahan on se, että ammutaan nuolen avulla vetonaru puuhun. Nuoli menee sopivaksi valitsemamme oksan yli ja tulee toiselta puolelta siististi alas. Nuoli irrotetaan ja vetonaruun liitetään kiipeämisköysi, joka näin vedetään puuhun paikoilleen ja kiinnitetään asianmukaisesti, jotta kiipeäminen valjaiden ja muiden välineiden avulla on turvallista ja ennen kaikkea helppoa. Tässä kohden lukijat saavat vapaasti nauraa. Emme loukkaannu siitä. Tiedämme miten älyttömälle edellinen kuulosti. Mutta teoriassa homma siis toimii noin.

Meillä nyt ei mikään toimi kuten teoriassa. Nuoli siis oli puussa eikä suostunut tulemaan alas. Suunnitelma B käyttöön. Öpe kiipesi puuhun, otti nuolen pois oksasta ja pudotti sen maahan sopivaksi katsomansa oksan yläpuolelta. Näin meillä oli vetonaru viritettynä. Sen jälkeen hän kiipesi oksat sinkoillen ylemmäs ja otti geokätkön oksasta, heitti sen alas ja jäi odottamaan. AlteV kirjoitti lokiin nimemme ja sitoi sen kiinni vetonaruun, jonka avulla Öpe hinasi kätkön takaisin puuhun. Sitten Öpe irrotti vetonaurun ja tuli itse puusta alas. Helppoa vai mitä?

"Taivas näyttää pilvettömälle, anna mä lepään hetken"

Sitten Riihimäkeä kohden. Siellä odotti pääkohteemme. “It’s time to rise up”. Matkalla Rissu muisti että 54-tien alla on kätkö, joka on hakematta. Syksyisellä reissulla AlteV:n kanssa se jäi hakematta monesta syystä. Olimme palaamassa viikonlopun kätköilyreissulta kotiin, olimme jo väsyneitä, nälkäisiä (kun AlteV ei malttanut pitää evästaukoja vaikka Rissu niitä kinusi koko ajan ja sitten Rissu ei enää halunnut kun satoi vettä ja oltiin jo NIIIIN lähellä kotia). Lisäksi meillä oli ollut kiire kotiin ja suurin syy kaikesta oli että ulkona satoi reippaasti vettä! Nyt maaliskuussa ei satanut vettä vaan oli kaunis aurinkoinen päivä. Helkama seis sopivaan kohtaan ja koko poppoo tien alle. Niin, siis kätkö oli tien alittavassa rumpuputkessa. Syksyllä se olisi ollut vettä täynnä, nyt se oli puolillaan jäätä. Jäätä joka paikoin rusahteli mutta kesti kyllä hyvin. Jää oli kiiltävää ja liukasta. Kingille se oli melkoinen luistinrata ja koiraparka ei oikein ymmärtänyt miksi tungemme itsemme keskelle tietä, mutta sen alle, ahtaaseen ja liukkaaseen koloon. Sinne me kaikki kuitenkin menimme Öpen perässä. Hän kun ei suostunut kirjoittamaan nimeä lokiin ennen kuin nimen haltija oli sen ansainnut.

Rissu oli käynyt vastaavanlaisessa, paljon pahemmassa paikassa viime syksynä Oulussa kätköillessään. Tämä ei tuntunut ollenkaan pahalle. Olihan nyt seuraa ja talvella rumpuputkessa ei tule vastaan hämähäkkejä eikä rottia.

Lopulta olimme pääkohteessamme. Auto parkkiin ja metsään rämpimään. Lumikenkiä olisi taas kaivattu kovasti. Välillä hanki kesti kulkijaa, välillä upposimme sinne haaroja myöten. Ikävintä oli kun kaatui vauhdissa, jalka oli hangen alla ja muu kroppa mahallaan hangen päällä. Vaikea vääntäytyä pystyyn, toisaalta jalkaa ei saa pois lumen alta noin vain. Kingillä oli hieman helpompaa kevyenä eläimenä.

Miehet mennä paahtoivat ja naiset rämpivät perässä. Sitten alkoi kuulua yllättävän paljon puhetta. Tuttua ääntä ja hieman vieraampaa. Naisetkin olivat perillä ja totesivat että paikalla oli kaksi vierasta miestä omien, tuttujen lisäksi. Kohde oli saavutettu. Se kohosi kalliolla ylväänä ylöspäin. Taustalla näkyi mielettömän hienot maisemat. Männyssä oli viritettynä musta köysi. Selvisi että kaksi vierasta miestä olivat 1jone ja Keokas. He olivat olleet paranteluhommissa tällä 1jonen omalla kätköllä ja tulleet juuri puusta alas. He puhuivat jotain croissanttien syömisestä. Olikohan heillä nälkä? Hetken jounniin joutavia välineistä ja kiipeilystä ja kätköilystä puhuttuamme pääsimme asiaan. Hetkinen, seis tähän kohtaan. Jonniin joutavia? Eikö ne välineet olekaan tärkeitä ja eikö kyseessä ole harrastus nimeltä geokätköily? Onko siihen liittyvät asiat siis jonniin joutavia? Kyllä, ne ovat ihan yhtä jonniin joutavia kuin kaikki muukin tässä elämässä. Ei pidä ottaa kaikkea niin turhan vakavasti.

1jone ja Keokas kysyivät haluammeko viritellä oman köyden vai kelpaako käyttää heidän valmista viritelmäänsä. Kyllä kiitos, valmis viritys auttaa kovasti. Oksattomaan mäntyyn pitäisi viritellä köysi viereisen kuusen kautta. Siihen saattasi mennä jonkin verran aikaa. Ensimmäisenä meni puuhun AlteV. Kehui että hienot maisemat puun latvasta katsottuna. Totta.

 

Sitten puussa poikkesi maisemia ihailemassa Öpe. Ai niin, kirjoitti hän nimensäkin lokiin. Kai. Sitten Rissu kävi vähän räpiköimässä puussa. Kuin linnunpoika ikään. Lentotaitoa ei vielä ollut mutta into oli kova. Siivet auki ja siivet kiinni ja tuiskahdus nokalleen. Sille se vaikutti. Ilta pimeni uhkaavasti. Kello kulki eteenpäin vääjäämättä. Taas jälleen kerran aikataulu oli menossa poskelleen. Oikeastaan se oli mennyt jo poskelleen. Öpen ja Hanikalan oli pitänyt hakea jo lapset ja täällä he olivat, keskellä metsää Ekokemin takana Riihimäellä. AlteV myöhästyisi kohta yövuorosta ja Rissulla olisi pojat kotona kohta. Vain Kingillä ei ollut kiire mihinkään.Sekin olisi halunnut nosuta puuhun, mutta siihen ei nyt olisi aikaa. Toisen kerran sitten. Porukkamme keräsi omat kamppeensa kasaan, 1jone ja Keokas otti köyden alas. Erkasimme omille suunnillemme. Nyt hippulat vinkumaan. Jokainen oli myöhässä tai myöhästymässä. Miten tässä aina kävi näin? Kiitos, kiitos ja nähdään taas!

 

 

Leave a Reply