Kiipeilykätkön virittelyä

Innostuimme Öpen kanssa kiipeilytätköistä niin, että halusimme itsekkin tehdä yhden kätkön. Valitsimme paikan huolella ja pelkäsimme että paikka ei soveltuisi jostain syystä kätkön laittamiseen. No paikalla kiinnittelimme hienosti köydet paikoilleen ja hoidimme laskeutumiset mallikkaasti… Miä ensin yrittämään kätkön asentamista. Sain hienosti lukuisten yritysten jälkeen apuköyden paikoilleen, mutta en saanut itseäni vedettyä kätkön kiinnityspaikan viereen. Rehkin ja rehkin n. 9 metrin korkeudessa mutta en vain onnistunut. Oli aika laskeutua ja pyytää Öpe kokeilemaan. Hän sitten sai kuin saikin kätkön paikalleen, kun avustin häntä alhaaltakäsin pääsemään kiinnityspaikkaan.

Jännityksellä sitten odottamaan kätkön julkaisua. No kävi huono tuuri, Kätköä ei saanut laittaa kyseiseen paikkaan. No ei auttanut kuin lähteä nopeasti noutamaan kätköä pois. Nouto onnistui hienosti ja sitten eikun uutta paikkaa etsimään. Tuo paikka löytyikin hyvin ja jokusen hetken mietittyämme ja tarvikkeita noudettuamme saimme kätkön kiipeiltyä paikalleen… ja taas pieni mutta ratkaiseva moka, kätkö hieman liian lähellä tietä ja siksi julkaisu ei onnistunut. No taas sitten hakemaan kätköä pois.

Tuossa vaiheessa viisaina olimme jo varmistaneet paikan mihin ainakin kiipeilykätkön voisimme laittaa ja niinpä suuntasimme illan lähestyessä kohti kyseistä paikkaa. Tämän paikan piti olla helppo, niin että pieni laskeutuminen kalliolta ja purkki paikoilleen, mutta toisin kävi. Parhaat purkinpaikat kun olisivat olleet luonnonsuojelualueella. No heti luonnonsuojelualueen rajan jälkeen löysimme hienon puun, joten muutimme suunnitelmaa ja päätimme tehdä puukätkön.

Minä sitten kiipeämään mäntyyn kahden kuormaliinalenkin avulla. Ähräsin itseäni ylös varmaankin n. 30minuuttia. Lähellä sopivaa kiipeilyköyden paikkaa sitten kaivoin takalistooni kiinnitetyn kiipeilyköyden esille… tai no ensin virittelin kyllä apuköyden jolla saisimme kiipeilyköyden oikeasta paikasta vedettyä alas puunrunkoon kiinnittämistä varten. No muutamalla yrityksellä homma hoitui ja köysi oli paikoillaan. Koska Öpekin halusi puuhun, niin laskeuduin sitten köydellä alas ja Öpe sai kiivetä hienosti köyttäpitkin puuhun ihastelemaan maisemia ja kiinnittämään kötköpurkkia paikoilleen.

Samalla siinä viritellessä ja jo oikeastaan ennen kuin noudimme edellisestä paikasta purkkia pois päätimme että tästä tulisi Mysteerikätkö ja niin siitä sitten tulikin.

Mukavaa oli kätkön virittely. Kiitos Öpelle ja tukijoukoille.

Tervetuloa Kätkölle:Ihan Kipsissä [GC49Q93] 

 

puustaMaisemaPuussa

 

Jaaha ja tarina jatkuu….

Kiirehtiessämme Kätkön virittelystä kohti palopuroa saunaan, emme huomanneet ollenkaan, että kilinä köysi ja kiipeilyvälinekassista lakkasi. Ei meinaa ollu alkoholijuomat jotka kilisi, vaan kiipeilyvälineet (nousukahva, RIG ja muutama carabiinihaka)

Pari päivää myöhemmin oli itselläni aikaa alkaa huoltamaan kätköilyvälineitä ja niinpä tuumasta toimeen. No mutta mitä ihmettä, mitään huollettavaa ei ollut, sillä edellämainitut kiipeilyvälineet olivat kadonneet. Ei muutakuin soitto Öpelle, että tavaraa on häviksissä. Öpe oli heti mukana pistänässä pystyyn etsintäpartiota ja niin matka alkoi. Öpen GPS-laite opasti meitä lähes epätoivoiselta tuntuvassa tehtävässä. Onneksi laite oli tallentanut kyseisen piilotuspäivän reittimme ja pystyimme melko tarkasti seuraamaan paluujälkeämme. Olimme päässeet jo lähelle kätköämme, noin 100m kätkölle, kun öpe havaitsi maassa jotain keltaista, ei virtsaa lumihangessa, vaan kiipeilyvälineemme. Lähestulkoon löytöhetkellä puhelimeeni tulikin sähköposti, jossa kätkötarkastaja pyysi meiltä hieman muutoksia kätkön Aloituspisteen koordinaatteihin. Siinä sitten kävellessämme arvoimme gps laitteesta sopivia koordinaatteja. Oivat naatit löydettyämme laitoimme korjauksen kätkösivulle ja lähes samantien kätkö sitten julkaistiinkin.

No ei tämä tarina tähän lopu.

Kiireellä vein Öpen kotiin, että ehtisin töihin ajoissa ja ehdinkin. Töissä ollessa sain viestin jossa kyseltiin, että uskaltaako paikalle lähteä heidän saamallaan ratkaisulla ja sen vahvistin oikeaksi. Paikan päältä kätköltä ensimmäiset kiipeilijät sitten soittivat, että onko kätkö varmasti paikalla. Vastasin, että on. Epäilivät kuitenkin, koska löysivät mustan pehmusteen ja geokätköpurkin maasta läheltä puuta. Kuvausten perusteella totesin, että tarvikkeet ovat tippuneet kätköilyrepustani ja pyysin soittajaa laittamaan tarvikkeet turvaan jonnekkin pusikkoon. Lupasivat tehdä tarvikekätkön ja laitta sijainnin viestillä minulle.

 

Sainkin viestin tarvikkeiden sijainnista ja aamulla riensin niitä hakemaan. Pyörin ja pyörin portin lähellä jonne tarvikkeet oli viestinmukaan kätketty. Ei vaan löytynyt. Ajatus joka oli mahdottoman tuntuinen hiipi ajatuksiini. Ajattelin, että olenko väärällä portilla, sama ajatus oli Rissulla ja niin sitten ajattelin, että käyn läheisellä kätköllä nopeasti ja lähden katsomaan josko lähellä olisi joku muu portti.

Kätköä ei löytynyt nopeasti joten ajattelin, että nyt valvotun yön jälkeen nukkumaan ja ei kun matkaan kotia kohti. Kun olin vauhtiin päässyt hienolla johtotähdelläni, havaitsin silmäkulmassa jotain ja eikun jarrut pohjaan. Kyllä aivan oikein puomi. Kurvasin autolla puomille ja kirmasin läheiseen metsään. kuinka ollakkaan, olin pyörinyt parikymmentä minuuttia väärällä portilla, sillä tarvikkeeni löytyivät tämän portin läheisyydestä ilmoitetusta paikasta. Kiitos tarvikkeideni kätkijöille.

 

Orava puussa? Ei, se on geokätköilijä!

Kuten monena sunnuntaina, niin myös tuona maaliskuun lopun sunnuntaina teimme kätköilyretken. Ai, miksi sunnuntaisin? Siksi, että silloin on perhesyistä helpoin päästä aikuisten kesken kätköilemään. Lapset eivät kätköilyä estä, mutta heitä voi kyllästyttää monen tunnin odottelu, kun köyttä viritellään puuhun.

Vastaus seuraavaan kysymykseenne. Siihen köyden virittelyyn. Täytyyhän se kätkö sieltä puusta jotenkin alas saada. Mistäkö puhun? Lue, kyllä se siitä selviää.

Siis lähdimme taas kerran matkaan iltapäivällä. Aikaa oli runsaasti. Tarkoituksena oli tänään hakea korkeanpaikan kätköjä, ehkä joku muukin siihen väliin sopisi. Joukkueemme oli vanha tuttu: Hanikala, Öpe, AlteV ja Rissu. Geokoira Kingi otettiin tällä kertaa vahvistukseksi mukaan.

Aloitimme Tervakoskelta. Ohimennen poimimme jokun tradipurkki tien varresta, jotta Kingi pääsi pissalle. Sitten ensimmäiseeen varsinaiseen kohteeseen.Kohde oli linkkimasto. Talsimme sinne köysien ja valjaiden kera. Kingi pomppi lumessa kuin aropupu. Koordinaatit veivät suoraan mastolle, eivät minkään puun luokse. “Huono homma tää, ei hyvä!” ” Aika vaaralliseen paikkaan laitettu, jos tuonne on laitettu”. Mutta sitten Hanikala näki purkin. Ei muuten ollut siellä linkkimastossa vaan lähistöllä. Eikä siihen tarvittu köyttä ja kiipeämistarvikkeita lainkaan. Harmi. AlteV astinlaudaksi ja Öpe poimi purkin nopsaan. Hups, jostain syystä hän putosi lumihankeen selälleen. Onnistuuhan se loggaus niinkin. Purkin palautus ja paluu autolle. Hanikala oli sillä aikaa käynyt tutustumassa jääpuikkoon pusikossa. Puskapissalla käynti naisille ei ole näin talvella ihan helppo homma.

Käyhän se näinkin

Sitten kävimme rämpimässä metsässä etsien purkkia jota emme löytäneet. Ojia kyllä löytyi senkin edestä. Kengät täynnä lunta jatkoimme matkaa.

Kingi ja isäntä

Puuhamaan portilla oli helppo kätkö. Hanikala oli sen jo aiemmin hakenut, mutta me muut haimme sen nyt.

Sitten pienempään pääkohteeseen, Huistin Nevadaan. Ei, tässä ei ole kirjoitusvirhettä, vaikka niitä teksteissäni muuten viliseekin. Luit oikein,menimme Huistin Nevadaan. Siellä oli purkki puussa. Sinne siis peräkanaa. Kätkölle, ei puuhun. Puuhun meni vain yksi. Muut huutelimme ohjeita puun alla. Mutta siis ensin ne virittelyt. Nuolella ammuttiin vetonauru puuhun. Ainakin yritettiin ampua. Se näytti mielenkiintoiselle, kuulosti mielenkiintoiselle ja oli mielenkiintoista. Nuoli sinkoili sinne ja tänne, lopulta se oli puussa. Niin se, oli puussa eikä suostunut tulemaan sieltä alas.

Ideahan on se, että ammutaan nuolen avulla vetonaru puuhun. Nuoli menee sopivaksi valitsemamme oksan yli ja tulee toiselta puolelta siististi alas. Nuoli irrotetaan ja vetonaruun liitetään kiipeämisköysi, joka näin vedetään puuhun paikoilleen ja kiinnitetään asianmukaisesti, jotta kiipeäminen valjaiden ja muiden välineiden avulla on turvallista ja ennen kaikkea helppoa. Tässä kohden lukijat saavat vapaasti nauraa. Emme loukkaannu siitä. Tiedämme miten älyttömälle edellinen kuulosti. Mutta teoriassa homma siis toimii noin.

Meillä nyt ei mikään toimi kuten teoriassa. Nuoli siis oli puussa eikä suostunut tulemaan alas. Suunnitelma B käyttöön. Öpe kiipesi puuhun, otti nuolen pois oksasta ja pudotti sen maahan sopivaksi katsomansa oksan yläpuolelta. Näin meillä oli vetonaru viritettynä. Sen jälkeen hän kiipesi oksat sinkoillen ylemmäs ja otti geokätkön oksasta, heitti sen alas ja jäi odottamaan. AlteV kirjoitti lokiin nimemme ja sitoi sen kiinni vetonaruun, jonka avulla Öpe hinasi kätkön takaisin puuhun. Sitten Öpe irrotti vetonaurun ja tuli itse puusta alas. Helppoa vai mitä?

"Taivas näyttää pilvettömälle, anna mä lepään hetken"

Sitten Riihimäkeä kohden. Siellä odotti pääkohteemme. “It’s time to rise up”. Matkalla Rissu muisti että 54-tien alla on kätkö, joka on hakematta. Syksyisellä reissulla AlteV:n kanssa se jäi hakematta monesta syystä. Olimme palaamassa viikonlopun kätköilyreissulta kotiin, olimme jo väsyneitä, nälkäisiä (kun AlteV ei malttanut pitää evästaukoja vaikka Rissu niitä kinusi koko ajan ja sitten Rissu ei enää halunnut kun satoi vettä ja oltiin jo NIIIIN lähellä kotia). Lisäksi meillä oli ollut kiire kotiin ja suurin syy kaikesta oli että ulkona satoi reippaasti vettä! Nyt maaliskuussa ei satanut vettä vaan oli kaunis aurinkoinen päivä. Helkama seis sopivaan kohtaan ja koko poppoo tien alle. Niin, siis kätkö oli tien alittavassa rumpuputkessa. Syksyllä se olisi ollut vettä täynnä, nyt se oli puolillaan jäätä. Jäätä joka paikoin rusahteli mutta kesti kyllä hyvin. Jää oli kiiltävää ja liukasta. Kingille se oli melkoinen luistinrata ja koiraparka ei oikein ymmärtänyt miksi tungemme itsemme keskelle tietä, mutta sen alle, ahtaaseen ja liukkaaseen koloon. Sinne me kaikki kuitenkin menimme Öpen perässä. Hän kun ei suostunut kirjoittamaan nimeä lokiin ennen kuin nimen haltija oli sen ansainnut.

Rissu oli käynyt vastaavanlaisessa, paljon pahemmassa paikassa viime syksynä Oulussa kätköillessään. Tämä ei tuntunut ollenkaan pahalle. Olihan nyt seuraa ja talvella rumpuputkessa ei tule vastaan hämähäkkejä eikä rottia.

Lopulta olimme pääkohteessamme. Auto parkkiin ja metsään rämpimään. Lumikenkiä olisi taas kaivattu kovasti. Välillä hanki kesti kulkijaa, välillä upposimme sinne haaroja myöten. Ikävintä oli kun kaatui vauhdissa, jalka oli hangen alla ja muu kroppa mahallaan hangen päällä. Vaikea vääntäytyä pystyyn, toisaalta jalkaa ei saa pois lumen alta noin vain. Kingillä oli hieman helpompaa kevyenä eläimenä.

Miehet mennä paahtoivat ja naiset rämpivät perässä. Sitten alkoi kuulua yllättävän paljon puhetta. Tuttua ääntä ja hieman vieraampaa. Naisetkin olivat perillä ja totesivat että paikalla oli kaksi vierasta miestä omien, tuttujen lisäksi. Kohde oli saavutettu. Se kohosi kalliolla ylväänä ylöspäin. Taustalla näkyi mielettömän hienot maisemat. Männyssä oli viritettynä musta köysi. Selvisi että kaksi vierasta miestä olivat 1jone ja Keokas. He olivat olleet paranteluhommissa tällä 1jonen omalla kätköllä ja tulleet juuri puusta alas. He puhuivat jotain croissanttien syömisestä. Olikohan heillä nälkä? Hetken jounniin joutavia välineistä ja kiipeilystä ja kätköilystä puhuttuamme pääsimme asiaan. Hetkinen, seis tähän kohtaan. Jonniin joutavia? Eikö ne välineet olekaan tärkeitä ja eikö kyseessä ole harrastus nimeltä geokätköily? Onko siihen liittyvät asiat siis jonniin joutavia? Kyllä, ne ovat ihan yhtä jonniin joutavia kuin kaikki muukin tässä elämässä. Ei pidä ottaa kaikkea niin turhan vakavasti.

1jone ja Keokas kysyivät haluammeko viritellä oman köyden vai kelpaako käyttää heidän valmista viritelmäänsä. Kyllä kiitos, valmis viritys auttaa kovasti. Oksattomaan mäntyyn pitäisi viritellä köysi viereisen kuusen kautta. Siihen saattasi mennä jonkin verran aikaa. Ensimmäisenä meni puuhun AlteV. Kehui että hienot maisemat puun latvasta katsottuna. Totta.

 

Sitten puussa poikkesi maisemia ihailemassa Öpe. Ai niin, kirjoitti hän nimensäkin lokiin. Kai. Sitten Rissu kävi vähän räpiköimässä puussa. Kuin linnunpoika ikään. Lentotaitoa ei vielä ollut mutta into oli kova. Siivet auki ja siivet kiinni ja tuiskahdus nokalleen. Sille se vaikutti. Ilta pimeni uhkaavasti. Kello kulki eteenpäin vääjäämättä. Taas jälleen kerran aikataulu oli menossa poskelleen. Oikeastaan se oli mennyt jo poskelleen. Öpen ja Hanikalan oli pitänyt hakea jo lapset ja täällä he olivat, keskellä metsää Ekokemin takana Riihimäellä. AlteV myöhästyisi kohta yövuorosta ja Rissulla olisi pojat kotona kohta. Vain Kingillä ei ollut kiire mihinkään.Sekin olisi halunnut nosuta puuhun, mutta siihen ei nyt olisi aikaa. Toisen kerran sitten. Porukkamme keräsi omat kamppeensa kasaan, 1jone ja Keokas otti köyden alas. Erkasimme omille suunnillemme. Nyt hippulat vinkumaan. Jokainen oli myöhässä tai myöhästymässä. Miten tässä aina kävi näin? Kiitos, kiitos ja nähdään taas!