Lopen uupuneet?

Lähdimme retkikuntamme – Hanikala, Öpe, AlteV ja Rissu – kanssa geokätköilemään perjantai-illan kunniaksi. Usein kuulee kuinka ihmiset rymyävät perjantaisin ravintolareissuillaan niin että seuraavana päivänä on väsynyt, kolhuilla jne. Meillä lopputulos on sama mutta ihan selvin päin, luonnossa liikkuen.

Retken reititys jäi miesten tehtäväksi. Lastenhoidolliset asiat saatiin tahoillamme järjestykseen, joten ei ollut kiirettä pois. Kunhan AlteV olisi lauantai-aamuna partiotaitokisoissa ja Rissu puoliltapäivin töissä.

Pääsimme lähtemään matkaan noin klo 17.30 ajatuksena hakea pari saarikätköä Loppijärveltä. Sukset oli pakattuna hienosti Helkama-merkkiseen retkeilyautoomme.  Sinne oli pakattuna myös makkaraa ym ruokaa, lämmintä juotavaa, köyttä, vaihtovaatetta, tulitikut, polttopuita, kamera, gps-laitteita ja kännyköitä. Lisäksi vielä puolijoukkueteltta ja kamiina. Viimeksi mainitut eivät kyllä kuuluneet varsinaiseen retkivarustukseen. Kunhan olivat täyttämässä autoa.

Menomatkalla juttu luisti ja olimme pian perillä Puolenhehtaarin puistossa Loppijärven rannalla. Sukset jalkaan, rinkat ja reput selkään ja menoksi. Suunta kohti saarta suoraan järvenselän yli. Pimeässä loisti neljä valkoista valoa eteenpäin ja Öpen punainen perävalo kertomaan taaksepäin suuntamme. Jää oli kauttaaltaan lumen peitossa ja lunta tuli yhä taivaalta kiitettävän paljon. Sää oli onneksi muuten leuto, vain asteen-pari pakkasen puolella. Miehet etunenässä suuntasimme saarta kohden.

Rissu on aina ollut epäileväinen jäitä kohtaan. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – että on lapsena viettänyt paljon aikaa järvellä. Rissun isä sentään kävi ”talviverkoilla” avannoilla joskus vielä äitienpäivän aikaan vaikka jäälle pääsi rannasta sulan yli vain pitkiä lankkuja pitkin ja jää kantoi hädin tuskin ukon suksilla ja perässä vedettävän pulkan jossa oli tavarat. Useimmiten verkot jäivätkin avantoihin niin että ne lopulta haettiin veneellä pois kun jää oli sulanut avannon ympäriltä yön aikana. Tästä jännityksestä Rissu siis on aikanaan päässyt osalliseksi niin että ei sellaista enää kaivannut.

Rissu alkoi kaivella lunta ja tökkiä jäätä, joka tuntui kovin pehmeälle. Suksisauvan kärki upposi siihen liian hyvin. Jossain vaiheessa kärjen tökkiminen aiheutti veden siirtymisen jään yläpuolelle. Rissu ja Hanikala tästä pohtimaan onkohan ihan turvallista jatkaa matkaa. Huhuilu miehille ei ensin aiheuttanut mitään toimintaa, lopulta nämä pysähtyivät kaivelemaan lunta ja tökkimään myös jäätä. Rissu ja Hanikala pysähtyivät myös. Rissu ei oikein pitänyt jään äänestä, lohkeavasta äänestä. AlteV sanoi että ääni syntyy kun jäähän syntyy railoja. No, siinä ei ollut mitään uutta, mutta matkaa saareen kätkölle olisi vielä ja mistä me kaikkia virtapaikkoja tuntemattomalla järvellä tietäisimme.

Lumen alla oli jää. Jää oli kovin pehmeä myös AlteV:n ja Öpen suksisauvoihin ja jäälle nousi vettä sauvojen tekemistä pienistä rei’istä. AlteV kuitenkin oli sitä mieltä että jatketaan matkaa. Rissu ja Hanikala kääntyivät takaisin rantaan päin, vaikka matkaa oli taitettu jäätä pitkin vasta vajaa puoli kilometriä. Lopulta miehet päätyivät seuraamaan heitä. Aiemmat suksen jäljet olivat märät. Jäälle noussut vesi oli kastellut ns. ladun vaikka jään päällä oli runsas, kovapintainen lumikerros.

Olimme jälleen Puolenhehtaarin puistossa. Kaikkia varmaan hieman harmitti suunnitelman kariutuminen. Emme kuitenkaan antaneet sen häiritä vaan mietimme mitä tehdä seuraavaksi. Puistossa olisi multikätkö. Siis sitä etsimään. Rissu oli pihalla kuin lumiukko suksiensa kanssa, Hanikalalla oli ongelmia suksiensa kanssa, miehet jättivät sukset pois. Siinä sitä poukkoiltiin pitkään ympäri puistoa edestakaisin. Lopulta AlteV löysi purkin ja päästiin makkaranpaistoon.

Puistossa oli nuotiopaikka jossa oli vielä pieni hiillos. Puiden sytyttäminen oli tosi helppoa ja saimme nopeasti hyvän nuotion. Rissu kehui, että hänellä on kaksi teleskooppivartista makkaratikkua mukana – ellei sitten ole unohtunut lähtiessä keittiönpöydälle. Kun tuli aika kaivaa ne esiin, Rissu saattoi todeta juuri näin käyneen. Makkaratikut olisivat kotona, siinä keittiönpöydällä. Samoin kuin kertakäyttökupit. Onneksi jokaisella oli kuksa tai muu henkilökohtainen kuppi mukana niin lämpimän juoman nauttiminen ei vaikeutunut. Öpe oli tehnyt itse suklaata mukaan. Se oli hyvää, jäisenäkin. Makkarat saimme kuitenkin paistettua lämpimiksi, tai ainakin lähes lämpimiksi miesten vuolemien makkaratikkujen ansiosta. Hanikalalla kyllä jäi viimeinen pala makkaraa pyörimään suuhun, se oli kuulemma kylmää.

Mukavan iltapalan jälkeen päätimme siirtyä autolla toiseen päähän Loppijärveä katsastamaan olisiko siellä kovempi jää ylitettäväksi. Eihän Loppijärvi kovin syvä ole, keskisyvyys on vain 2 metriä ja syvimmilläänkin se on vain 7 metriä. Mutta ämpäriinkin voi hukkua ja matalaan järveen jäätyä.

Varissaareen pääsimme helposti jäätä pitkin. Lumen alta kaivettu jää oli suksisauvan piikkiin kovaa eikä vettä ilmestynyt siten jäälle. Innoissamme hiihdimme jo hieman kätkön ohikin, joten jouduimme palaamaan hieman takaisin päin. Tai siis Rissu ja Hanikala hiihtivät, miehet eivät olleet laittaneet suksia jalkaan vaan kävelivät, sillä matkaa oli vain parisataa metriä mantereelta saareen. Naistenkin oli pakko riisua rannassa sukset, sillä kätkö sijaitsi itse saaressa, ei sen rannalla. Tiheähkössä kuusikossa olisi ollut hankala kulkea mäkeä ylös hiihtäen. Rissu oli napannut sukset kainaloon ja niinkin oli riittävän vaikea liikkua. Hanikala löysi nopsasti kätkön. Hienon sellaisen. Palasimme takaisin autolle.

Mihin sitten? Hyvinkäälle? Vai jatketaanko kätköilyä? Kello oli vasta vähän yli kahdeksan illalla, joten päätimme jatkaa kätköilyä.

Öpe ehdotti kirjastoautolla käymistä. Läyliäisistä löytyisi sellainen. Eipä aikaakaan kun olimme jo lähistöllä. Auto parkkiin tien varteen. Rissu kaivoi sukset jalkaan, muut päättivät kävellä. Suksilla pääsi hyvin tuon parisataa metriä joka piti kulkea kirjastoautolle päästäksemme. Rissu oli ja on aivan ihastunut tuohon pienehköön kirjastoautoon, jossa oli aivan erityinen tunnelma. Harmi ettei ollut palautettavaa jotta olisimme voineet jotain lainata. Kirjoissa oli muutama mielenkiintoinen. Olisi ollut lisäksi hienoa saada omaan kirjahyllyyn jotain Läyliäisten kirjastoautosta. Palasimme autolle jatkaaksemme matkaa.

”Mikä täällä savuaa?” kysyi Rissu. Huomasimme auton olevan sinisenä savusta. Kamala katku tunki nenään ja pakotti avaamaan oven. Ensin AlteV arveli sen olevan webasto, joka käryää. Aloimme kuitenkin pohtia asiaa tarkemmin. Rissu pieraisi? Joku sytytti autossa olevaan kamiinaan tulet? Nauraen mietimme erilaisia vaihtoehtoja matkaa jatkaessamme. Suuntasimme kätkölle nimeltä Varo hevosia. Matkalla tuli vastaan toinen kätkö ja pysähdyimme sitä etsimään. Tungimme kaikki neljä itsemme pieneen kolmioin muotoiseen tilaan jossa arvelimme kätkön olevan. Kipusimme ja kapusimme, kumartelimme ja kolhimme itseämme. Kurkimme kolosiin ja tungimme sormemme jokaiseen reikään. Hanikala löysi purkin, paikasta johon Rissukin oli jo kurkkinut vaan ei ollut kätköä havainnut. Jatkoimme matkaa.

Varo hevosia sijaitsi paikassa jossa oli pakko jättää Helkama keskelle tietä. GPS johdatti sillalle. Ensin miehet rymysivät sillan toiselle puolelle kurkkimaan mahtaako kätkö olla siellä sillan alla. AlteV kurkotteli reunan yli todetakseen, ettei kätköä löydy sieltä. Miehet siirtyivät toiselle puolen siltaa. Naiset katselivat sillalta. Tällä kertaa Öpe meni kurkottelemaan sillan alle. Rissu huomautti että Öpen jalkojen alla ei ole maata vaan jäätä joka voi murtua. Hanikala pyysi olemaan varovainen. Öpe totesi miehiseen tapaan, ettei se mihinkään hajoa ja tehostaakseen sanojaan tömäytti jalallaan maahan. Kuului halkeavan jään ääni ja suuri jäälautta irtosi rannasta. Onnekseen Öpe piti sillan reunasta kiinni ja sai täten hypättyä taaksepäin kiinteälle maalle todeten että tapahtunut hätkähdytti hieman. Jäälautta ajelehti virtaa alaspäin sillan alle. Jää oli heikkoa, vaikkakin reilut 20 cm paksua. Öpe sai kuin saikin noukittua purkin ja laitettua siihen nimemme. Pääsimme peruuttamaan Helkamaa takaisin päin. Jälleen kerran. Tällä reissulla Helkama kulki taaksepäin useaan kertaan kapeilta kärrypoluilta.

Hevosista siirryimme lehmiin. Mutta sitä ennen AlteV ja Rissu poimivat ohimennen Loppi-0 kätkön. Tämän Öpe ja Hanikala olivat jo aiemmin hakeneet.Tästä jatkoimme matkaa Vihtijärven kappelille. Etsimme, etsimme ja Rissu arveli että kätkö on eräässä paikassa jota olimme jo monesti katselleet. Sehän on tilastollinen todennäköisyys. Vaivan jälkeen kätkön löysimmekin, todetaksemme että se on niin umpijäätynyt ettemme sitä saa irti ennen kevättä. Tai ilman että poltamme koko kätköpaikan poroksi. Päätimme odottaa kevääseen ja jatkaa matkaa lehmien luokse.

Vihtijärvellä oli Lehmätunneli, joka on aikanaan 70-luvulla rakennettu, jotta lehmät pääsevät Lopentien toiselle puolelle turvallisesti. Tämän kätkön Hanikala ja Öpe etsivät ilman laitteita, sillä laitteistot tekivät tenän akkujen loppuessa. AlteV:n gps ohjeisti, mutta Rissu etsi taas väärästä paikasta yrittäen kaivaa esille kuusta ihastellen tämän tuoksua ajatellen että kyllä se on kuusi joka tekee joulun kotiin. Sillä välin kun Rissu kaivoi käsin lumihankea, AlteV paikallisti purkin.

Kello oli jo hurjan paljon ja oli aika suunnata kohti kotia. Matkalla Hyvinkäälle poikkesimme Kytäjänkioskille katsastamaan Nykäsen Mattia tai oikeastaan hänelle tehtyä patsasta. Patsas on nimeltään Elämä on ihmisen parasta aikaa. Matin omia viisauksia siis. Yksi peruskätkö löytyi tästä nopsasti. Rissu ja AlteV siis löysi, Öpe ja Hanikala olivat sen aiemmin etsineet ja odottelivat auton lämmössä sen aikaa. Nyt ei enää yhtään kätköä.

Lopulta olimme Hyvinkäällä. Mutta… mikä olisi se kätköilyreissu, jolloin ei poimittaisi vielä yhtä kätköä. Siis kerta kiellon päälle.  Erästä aakkoskätköä oli jokainen meistä käynyt jo aiemmin vuorollaan ihmettelemässä. Nyt meitä oli riittävän monta, riittävin apuvälinein. Saisimme siis kätkön tällä kertaa. Auto lähes viereen ja apuväline mukaan. Rissu suorastaan juoksi kätkölle ennen kuin paikalle tulisi ylimääräisiä ihmisiä hidastamaan tahtia. Yllätys oli suuri kun kätkö oli hieman muuttunut. Se oli nyt helppo ottaa esiin ja apuvälineitä ei tarvittu. Hämäyksen vuoksi juoksentelimme vielä hangessa ja Öpe teki jopa lähes enkelinkuvan hankeen. Sitten kotiin.

Oli tosi mukava reissu. Kommelluksia, vaaratilanteita (ainakin kuviteltuja), paljon naurua ja paljon liikuntaa, niitä tämä reissu sisälsi. Oli hauskaa vaikka olimme palattuamme Lopen uupuneita.

Leave a Reply