Kytäjän kyntäjät kätköilemässä

Tiedäthän kevään tuoksun? Ei, en tarkoita huhtikuussa kaupunginpuistossa olevaa ulon hajua kun märästä nurmikosta paljastuu ihmisten oksennukset ja koirien ulosteet. Tarkoitan sitä TUOKSUA, jonka voi tuntea kun aurinkoisena kevättalven päivänä lähtee ulkoilemaan oikeaan metsään. Sään ollessa leuto, mittarin näyttäessä vain paria pakkasastetta lumi on paikoin hieman kosteaa. Aurinko valaisee ja lämmittää puiden oksia niin, että kuusen pihka ja koivun mahla alkavat elää omaa elämäänsä puun rungoissa. Nyt voit nuuhkia. Laita silmät kiinni ja kuvittele. Tuoksu on samaan aikaan pehmeän makea ja nenää ärsyttävän kirpeä. On vaikea eritellä niitä kaikkia erilaisia tuoksunosia; kosteaa sammalta, pihkaa, havun neulasia, tuore koivu, auringonpaiste.

Lähdimme aiemmin päätetylle geokätköilyretkelle – Hanikala, Öpe, AlteV ja Rissu – Hyvinkään Kytäjälle. Aikataulu tarkentui loppuviikosta niin että autot starttasivat sunnuntaina 24.2. klo 15.00 varusteineen matkaan. Parkkipaikalta pääsimme suksille puoli tuntia myöhemmin. Tarkoitus oli tehdä parin tunnin lenkki ja hakea sen aikana neljä kätköä, mutta kuten yleensäkin suunnitelmat elävät ja retkemme venähti kokonaisuudessaan kuuteen tuntiin. Saaliiksi saimme yhden löydetyn kätkön, kahta emme löytäneet ja yksi jätettiin suosiolla TIUKAN AIKATAULUN vuoksi hakematta.

Metsää Matkalla ensimmäiselle kätkölle

Heti alkuun suuntasimme siis keväiseen metsään, aurinko paistoi ja pakkasta oli pari astetta. Hanikalalla oli kevyt varustus, muilla reput / rinkka täynnä tavaroita. Vaihtohanskoja, -sukkia, villapaitaa, ruokaa, juomaa, polttopuita sekä kaikenmoisia selviytymisvälineitä – GPS-laitteita unohtamatta.  Lyhyen hiihtämisen jälkeen olimme jo Maman solisevaa kätköä tavoittelemassa.  Pientä arpomista varusteiden suhteen; suksilla vai ilman. Suhteellisen jyrkkä ojan penkka tiheähköön puustoon nousten ei houkutellut suksilla.

AlteV:n sukset ja rinkka

AlteV riisui metsäsuksensa suosiolla pois, jätti rinkan suksien viereen  ja hyppäsi reilusti hankeen lähtien tarpomaan kohti määränpäätä. Öpe päätti lopulta pitää sukset ainakin mukana. Naiset eivät suostuneet luopumaan ”kilpasuksistaan” siis perinteisistä kapeista koneladuille tarkoitetuista epäkäytännöllisistä kapineista. Vähän matkaa taaksepäin hiihtämällä löytyi muka hieman helpompi paikka siirtyä kätkölle.

Hanikala etenee suksilla

Epämääräisen rämpimisen, selällään makaamisen ja polvillaan olemisen, suksisauvan ja kameran lumesta kaivamisen jälkeen Hanikala ja Rissu pääsivät Öpen tekemälle latupohjalla. Sitä ennen he kuitenkin ylittivät solisevan puron, joka Hanikalan gepsin perusteella piti olla jossain takana mutta joka äänestä päätellen oli ihan alla. Onneksi tässä kohden lumi kantoi ja molemmat naiset säilyivät kuivina. Latua ja ääniä seuraamalla löytyi kätköilevät miehet. Toinen kuului olevan jossain lumen alla päällään, pylly pystyssä, sillä välin kun toinen turvasi tämän selustaa mahdollisilta metsän eläinten hyökkäyksiltä. Paikalla olikin runsaasti jäniksen jälkiä. Täältä saimme päivän ensimmäisen ja ainoaksi jääneen loggauksen.

Maman solisevalla kätköllä AlteV ilman suksia

Matka jatkui  kohti Maman kalliokätköä. Paikka oli todella hieno ja kuvauksellinen. Rissu nappaili kuvia luultavasti lumen kaivamista enemmän. Muu retkiseurue keskittyi täysin kaivamiseen. Kalliossa oli monia lupaavia halkeamia – täynnä lunta. Monista koloista ja onkaloista löytyi viitteitä kätköstä: irtokiviä. puunsälää ja yhdessä jopa kopisi muovisesti. Laitteistojenkin mukaan kätkön olisi pitänyt löytyä. Muovinen kopina paljastui jäiseksi kopinaksi ja lopulta päätimme luovuttaa. Aikaa ei olisi hukattavaksi. Tähän paikoin syvänkin lumen käsin kaivamiseen oli tuhlattu liikaa aikaa.

"Täällä jossain sen on oltava"Maman kalliokätköllä

Tarkoitus oli jatkaa tästä Iso-Haiskariin, mutta kelloa tutkailtuamme päätimme jättää sen kesäksi ja siirtyä suoraan Kolmperslammin saareen sijaintiin N60° 37.460 E024° 41.389. Aurinko oli jo laskemassa ja sää oli hieman viilentynyt tai se tuntui sille märissä hansikkaissa ja kosteissa vaatteissa. Rissu oli jo lainannut AltaV:tlä hanskat omiensa tilalle. Rissun omat vaihtohanskat olivat hukassa. Öpellä ja AlteV:llä oli metsäsuksien ansiosta jalassaan kunnon varrelliset kengät ja heidän nilkkansa olivat säästyneet kuivina. Hanikala ja Rissu sen sijaan harmittelivat, etteivät olleet ottaneet säärystimiä. Perinteiset hiihtomonot eivät suojaa nilkkoja lumessa kahlatessa ja siksipä heillä oli nilkat täynnä lunta, pitkät kalsarit ja sukat märkinä. Märät sukat hankasivat ikävästi jalkoja hiihtäessä. Pian sitä ei kuitenkaan ennättänyt ajatella sillä edessä oli todella iso alamäki. Arpa suosi AlteV:tä, joka laski huimaa vauhtia rinkka selässään rinnettä alas nauraen alas päästyään. Lisäksi hän varoitti mäen alla olevasta ojasta, jonka kohdalla olisi hieman hyppyriä. Öpe laski perässä reippaasti, Hanikala otti istuma-asennon suksien päälle ja laski näin. Rissu tuli umpihankea pitkin lumen hiljentäessä vauhtia sopivasti.

luontoa

Pian olimme Kolmperslammin rannassa ja suuntasimme jäälle. Kokemuksista oppineina kokeilimme jäätä ja se vaikutti melko kestävälle.  Ainakin siihen asti kunnes Öpe huomasi  jäljet, joista päättelimme hirvieläimen käyneen jäissä. Jäljet olivat jo jäätyneet umpeet ja koska hirvi painaa enemmän kuin retkikuntamme yhteensä jatkoimme turvallisin mielin matkaa. Lisäksi tämä erityisen pieni saari oli niin lähellä rantaa että koimme että voisimme vaikka kahlata sinne. Ainakin kesällä. Jäällä saaren takana oli todella hieno usva, joka leijui meitä kohden.

Kolmperslammin jäällä Kolmperslammin saari

Näin pienestä saaresta purkki löytyisi varmasti helposti ja nopeasti. Vihjeenä oli ”koivun juurella” ja koska saaressa oli vain muutama hassu koivu, niin eipä olisi kovin hankalaa. Niinpä sitten kaivamaan – taas käsin – lunta pois suurimman koivun ympäriltä. Vesiperän vedettyämme siirryimme seuraavalle koivulle ja sitä seuraavalle kunnes kaikki koivut oli tutkittu juureltaan. Purkkia ei vain löytynyt. Hanikala totesi rannan olevan sula ainakin yhdestä kohti, siitä mihin hän tökkäsi suksisauvallaan. Kappas, siinä olikin ihan kunnon ”avanto”. Ilta oli pimentynyt, otsalamput alkoivat olla tarpeen. Sää viileni yhtä matkaa pimeyden kanssa ja märät jalat alkoivat mennä Rissulla tunnottomiksi pikkuvarpaista. AlteV kärsi jäätyvistä sormista eikä muillakaan lämmin ollut. Miehet sytyttivät nuotion saadaksemme lämmintä sekä ulkoisesti että sisäisesti.

Nuotiolla

Rissu päätti vaihtaa kuivat sukat jalkaan. Se ei vain ollutkaan niin yksinkertaista. Monojen nauhat olivat kastuneet, lumeentuneet ja jäätyneet. Nuotion likellä sormilla niitä lämmittämällä nauhat lopulta aukesivat. Jalka kerrallaan eteni sukkien vaihto. Mono pois, seisomista toisella jalalla pehmeässä lumessa, litimärän sukan rullaamista pois jalasta. Paljas, märkä, kylmä jalka lämpenemään hetkeksi nuotion likelle ja sitten edelleen yhdellä jalalla seisten rullattu kuiva sukka jalkaan ja jalka monoon. Toisen jalan kohdalla tasapaino petti ja paljas jalka upposi syvälle kylmään lumeen. Lopulta Rissulla oli kuivat sukat molemmissa jaloissa ja hieman parempi olo. Juuri tuolloin soi AlteV:n puhelin. ”Joo, aiheena on paleltuma-  ja palovammat. Niitä tässä ollaan juuri hankkimassa”. Puhelu koski seuraavan viikon partiota mutta sopi tilanteeseen kuin – no vaikkapa, kuin nenä päähän.

Makkaranpaisto sujui reippaasti. Jokainen oli kylmissään. Nopsasti vielä lämmintä kahvia ja Brownie-kääretorttua jälkiruuaksi ennen tavaroiden pakkaamista.  Miehet ovat karppeja vaikka vain toinen heistä on kala, siksi tällainen vähähiilihydraattiselle sopiva leivonnainen. Rissu sen leipoi retkelle AlteV:ltä saamansa Öpen ohjeen mukaan. Ohje siihen löytyy myös tämän kertomuksen lopusta, jos joku vaikka haluaa kokeilla.

Täysikuu

Pieni nuotiomme hiipui nopeasti. Kuu nousi kuusten takaa. Saari ja lampi näyttivät todella hienoilta. Aika olisi pysähtynyt ellei olisi ollut kiire. AlteV:n olisi jouduttava yöksi töihin. Siispä sukset jalkaan ja menoksi. Rissun suksien siteet olivat kastuneet ja jäätyneet. Monot eivät tarttuneet kiinni. Puukon kanssa jäitä irrottelemaan ja sormia palelsi niin pirusti. Seuraavaksi AlteV huomasi suksiensa pohjien olevan jäätä täynnä mutta ei innostunut sitä puhdistamaan koska hän oli aivan umpijäässä, lisäksi villasukat käsissä on hankala toimia. Lisäksi oli se kiire. AlteV päätti kävellä suksilla. Nyt siis nopsasti rantaan ja tielle. Juuri kun olimme ottamassa suuntaa, Öpe huomasi GPS-laitteensa puuttuvan. Meinasi jo jättää kalliin laitteen sille tielleen, mutta Rissu loogisesti päätteli ettei laite voi olla muuta kuin saaressa ja sinne ei ole pitkästi. AlteV totesi ettei kiire ole ihan niin kiire, vaan Öpe voi käydä rauhassa hakemassa gepsinsä. Niinpä sitten Öpe yksin takaisin saareen ja kohta kuuluikin ilahtunut huikkaus että laite on löytynyt.  Näin päästiin jatkamaan matkaa. Kuu valaisi kulkureittiä ja otsalamput olivat oikeastaan tarpeettomat.  Olisi ollut tosi hienoa, ellei olisi ollut kylmä ja kiire. Näistä huolimatta nautimme paluumatkan maisemista. Päätimme kulkea hieman eri reittiä, sillä tulomatkan suuri alamäki ei houkutellut – mennessä se olisi suuri ylämäki joka verottaisi suotta vähäisiä voimiamme. Kuljimme tukkitien pohjaa joka jossain vaiheessa muuttui pikkutieksi. Yhdessä alamäessä Rissu yritti hillitä vauhtia auraamalla. Seurauksena oli monon irtoaminen suksisiteestä, suksen keikahtaminen kyljelleen ja Rissun kaatuminen suksen päälle suoraan pyrstölleen. Moni on varmaan saanut ”monon kuvan perseelle” mutta Rissullapa onkin suksen kuva ts komea mustelma vasemmassa pakarassa.

Sikalan pihan läpi kuljettuamme mietimme onko tie yleinen vai yksityistie, mutta päätimme jatkaa matkaa, olimmehan ikään kuin eksyksissä. Rissu totesi asialliseen tyyliinsä että kun ei sattunut kuin muutama gps-laite mukaan paikan määritykseen.  Pian saavuimme Kytäjän kartanolle vievälle tielle, jossa AlteV päätti kantaa suksensa. Kuu paistoi valaisten mustina kohoavat lehdettömät puut jotka reunustivat tietä. Pellolla oli sankka usva lumen yllä. Hevosaitaus oli valitettavasti tyhjä. Yksinäinen valkea hevonen olisi niin hyvin sopinut tähän aavemaiseen maisemaan.

Maman hillittömän kurvin lähellä

Maman hillittömän kurvin luona miehet riisuivat reput ja rinkat selästään ja iskivät myös sukset ja sauvat hankeen pystyyn. He lähtivät juosten tietä pitkin parkkipaikalle jossa automme olivat. Matkaa olisi pari kilometriä. Naiset saisivat tyytyä sillä aikaa tavaroiden vahtimiseen. Kello oli jo lähemmäs 20.30 kun miehet saapuivat autoilla takaisin ja pääsimme ajelemaan takaisin kotiin. Auton mittarin mukaan pakkanen oli kirinyt -13 asteeseen.

Mahtava reissu. Matka sinällään ei ollut pitkä mutta lumen määrä teki matkasta raskaan. Tämä oli niitä reissuja, jotka samaan aikaan väsyttävät fyysisesti sekä aiheuttavat fyysistä epämukavuutta ja jonkin verran myös muuta epämukavuutta. Eihän paleleminen, nälkä ja väsymys ole vain fyysistä. Toisaalta retki antaa enemmän kuin ottaa. Kunto kohoaa ja elämään tulee uusia hienoja kokemuksia. Maisemat tyynnyttävät mieltä ja yhteinen ponnistelu yhteisen asian (kätköpurkkien löytyminen) eteen luo me-henkeä.

HYVÄ ME!

 

Brownie kääretortun ohje

150g Tummaa suklaata (70%)
2rkl Kermaa
1,5 dl Sokeria vastaava määrä makeutusta
5 kananmunan keltuaista
5 Kananmunan valkuaista
50g manteli- tai pähkinärouhetta tai puolet molempia.
ripaus suolaa

Täytteeksi 3 dl kuohukermaa.

Kuumenna uuni 175 asteiseksi. Levitä uunipellille leivinpaperi ja voitele se.

Sulata suklaa ja sekoita joukkoon kerma. Anna seoksen jäähtyä hieman.

Vatkaa keltuaiset ja makeutusjauhetta muutama minuutti. Lisää mukaan jäähtynyt suklaa ja manteli- tai pähkinärouhe.

Vatkaa valkuaiset ja ripaus suolaa kovaksi vaahdoksi. Kääntele varovasti keltuaisseoksen joukkoon.

Levitä taikina pellille tasaiseksi kerrokseksi.

Paista uunissa noin 25 minuuttia. Anna jäähtyä hieman ja peitä sitten levy leivinpaperilla ja puhtaalla kostealla liinalla. Jätä levy jäähtymään.

Kumoa levy toiselle leivinpaperille ja irrota paistamisessa käytetty leivinpaperi pohjasta. Vatkaa kerma vaahdoksi, levitä levylle ja rullaa koko komeus leivin paperin avulla kääretortuksi.

(kahdeksan annosta; Yhdessä annoksessa: Hiilihydraatteja 8,7g, Proteiinia 8,3g, Rasvaa 28,8g, Kcal 332.)

(Ohje; readme.fi, karpin keittokirja, Luotonen & karppaus.info s.296 😉 )

Lopen uupuneet?

Lähdimme retkikuntamme – Hanikala, Öpe, AlteV ja Rissu – kanssa geokätköilemään perjantai-illan kunniaksi. Usein kuulee kuinka ihmiset rymyävät perjantaisin ravintolareissuillaan niin että seuraavana päivänä on väsynyt, kolhuilla jne. Meillä lopputulos on sama mutta ihan selvin päin, luonnossa liikkuen.

Retken reititys jäi miesten tehtäväksi. Lastenhoidolliset asiat saatiin tahoillamme järjestykseen, joten ei ollut kiirettä pois. Kunhan AlteV olisi lauantai-aamuna partiotaitokisoissa ja Rissu puoliltapäivin töissä.

Pääsimme lähtemään matkaan noin klo 17.30 ajatuksena hakea pari saarikätköä Loppijärveltä. Sukset oli pakattuna hienosti Helkama-merkkiseen retkeilyautoomme.  Sinne oli pakattuna myös makkaraa ym ruokaa, lämmintä juotavaa, köyttä, vaihtovaatetta, tulitikut, polttopuita, kamera, gps-laitteita ja kännyköitä. Lisäksi vielä puolijoukkueteltta ja kamiina. Viimeksi mainitut eivät kyllä kuuluneet varsinaiseen retkivarustukseen. Kunhan olivat täyttämässä autoa.

Menomatkalla juttu luisti ja olimme pian perillä Puolenhehtaarin puistossa Loppijärven rannalla. Sukset jalkaan, rinkat ja reput selkään ja menoksi. Suunta kohti saarta suoraan järvenselän yli. Pimeässä loisti neljä valkoista valoa eteenpäin ja Öpen punainen perävalo kertomaan taaksepäin suuntamme. Jää oli kauttaaltaan lumen peitossa ja lunta tuli yhä taivaalta kiitettävän paljon. Sää oli onneksi muuten leuto, vain asteen-pari pakkasen puolella. Miehet etunenässä suuntasimme saarta kohden.

Rissu on aina ollut epäileväinen jäitä kohtaan. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – että on lapsena viettänyt paljon aikaa järvellä. Rissun isä sentään kävi ”talviverkoilla” avannoilla joskus vielä äitienpäivän aikaan vaikka jäälle pääsi rannasta sulan yli vain pitkiä lankkuja pitkin ja jää kantoi hädin tuskin ukon suksilla ja perässä vedettävän pulkan jossa oli tavarat. Useimmiten verkot jäivätkin avantoihin niin että ne lopulta haettiin veneellä pois kun jää oli sulanut avannon ympäriltä yön aikana. Tästä jännityksestä Rissu siis on aikanaan päässyt osalliseksi niin että ei sellaista enää kaivannut.

Rissu alkoi kaivella lunta ja tökkiä jäätä, joka tuntui kovin pehmeälle. Suksisauvan kärki upposi siihen liian hyvin. Jossain vaiheessa kärjen tökkiminen aiheutti veden siirtymisen jään yläpuolelle. Rissu ja Hanikala tästä pohtimaan onkohan ihan turvallista jatkaa matkaa. Huhuilu miehille ei ensin aiheuttanut mitään toimintaa, lopulta nämä pysähtyivät kaivelemaan lunta ja tökkimään myös jäätä. Rissu ja Hanikala pysähtyivät myös. Rissu ei oikein pitänyt jään äänestä, lohkeavasta äänestä. AlteV sanoi että ääni syntyy kun jäähän syntyy railoja. No, siinä ei ollut mitään uutta, mutta matkaa saareen kätkölle olisi vielä ja mistä me kaikkia virtapaikkoja tuntemattomalla järvellä tietäisimme.

Lumen alla oli jää. Jää oli kovin pehmeä myös AlteV:n ja Öpen suksisauvoihin ja jäälle nousi vettä sauvojen tekemistä pienistä rei’istä. AlteV kuitenkin oli sitä mieltä että jatketaan matkaa. Rissu ja Hanikala kääntyivät takaisin rantaan päin, vaikka matkaa oli taitettu jäätä pitkin vasta vajaa puoli kilometriä. Lopulta miehet päätyivät seuraamaan heitä. Aiemmat suksen jäljet olivat märät. Jäälle noussut vesi oli kastellut ns. ladun vaikka jään päällä oli runsas, kovapintainen lumikerros.

Olimme jälleen Puolenhehtaarin puistossa. Kaikkia varmaan hieman harmitti suunnitelman kariutuminen. Emme kuitenkaan antaneet sen häiritä vaan mietimme mitä tehdä seuraavaksi. Puistossa olisi multikätkö. Siis sitä etsimään. Rissu oli pihalla kuin lumiukko suksiensa kanssa, Hanikalalla oli ongelmia suksiensa kanssa, miehet jättivät sukset pois. Siinä sitä poukkoiltiin pitkään ympäri puistoa edestakaisin. Lopulta AlteV löysi purkin ja päästiin makkaranpaistoon.

Puistossa oli nuotiopaikka jossa oli vielä pieni hiillos. Puiden sytyttäminen oli tosi helppoa ja saimme nopeasti hyvän nuotion. Rissu kehui, että hänellä on kaksi teleskooppivartista makkaratikkua mukana – ellei sitten ole unohtunut lähtiessä keittiönpöydälle. Kun tuli aika kaivaa ne esiin, Rissu saattoi todeta juuri näin käyneen. Makkaratikut olisivat kotona, siinä keittiönpöydällä. Samoin kuin kertakäyttökupit. Onneksi jokaisella oli kuksa tai muu henkilökohtainen kuppi mukana niin lämpimän juoman nauttiminen ei vaikeutunut. Öpe oli tehnyt itse suklaata mukaan. Se oli hyvää, jäisenäkin. Makkarat saimme kuitenkin paistettua lämpimiksi, tai ainakin lähes lämpimiksi miesten vuolemien makkaratikkujen ansiosta. Hanikalalla kyllä jäi viimeinen pala makkaraa pyörimään suuhun, se oli kuulemma kylmää.

Mukavan iltapalan jälkeen päätimme siirtyä autolla toiseen päähän Loppijärveä katsastamaan olisiko siellä kovempi jää ylitettäväksi. Eihän Loppijärvi kovin syvä ole, keskisyvyys on vain 2 metriä ja syvimmilläänkin se on vain 7 metriä. Mutta ämpäriinkin voi hukkua ja matalaan järveen jäätyä.

Varissaareen pääsimme helposti jäätä pitkin. Lumen alta kaivettu jää oli suksisauvan piikkiin kovaa eikä vettä ilmestynyt siten jäälle. Innoissamme hiihdimme jo hieman kätkön ohikin, joten jouduimme palaamaan hieman takaisin päin. Tai siis Rissu ja Hanikala hiihtivät, miehet eivät olleet laittaneet suksia jalkaan vaan kävelivät, sillä matkaa oli vain parisataa metriä mantereelta saareen. Naistenkin oli pakko riisua rannassa sukset, sillä kätkö sijaitsi itse saaressa, ei sen rannalla. Tiheähkössä kuusikossa olisi ollut hankala kulkea mäkeä ylös hiihtäen. Rissu oli napannut sukset kainaloon ja niinkin oli riittävän vaikea liikkua. Hanikala löysi nopsasti kätkön. Hienon sellaisen. Palasimme takaisin autolle.

Mihin sitten? Hyvinkäälle? Vai jatketaanko kätköilyä? Kello oli vasta vähän yli kahdeksan illalla, joten päätimme jatkaa kätköilyä.

Öpe ehdotti kirjastoautolla käymistä. Läyliäisistä löytyisi sellainen. Eipä aikaakaan kun olimme jo lähistöllä. Auto parkkiin tien varteen. Rissu kaivoi sukset jalkaan, muut päättivät kävellä. Suksilla pääsi hyvin tuon parisataa metriä joka piti kulkea kirjastoautolle päästäksemme. Rissu oli ja on aivan ihastunut tuohon pienehköön kirjastoautoon, jossa oli aivan erityinen tunnelma. Harmi ettei ollut palautettavaa jotta olisimme voineet jotain lainata. Kirjoissa oli muutama mielenkiintoinen. Olisi ollut lisäksi hienoa saada omaan kirjahyllyyn jotain Läyliäisten kirjastoautosta. Palasimme autolle jatkaaksemme matkaa.

”Mikä täällä savuaa?” kysyi Rissu. Huomasimme auton olevan sinisenä savusta. Kamala katku tunki nenään ja pakotti avaamaan oven. Ensin AlteV arveli sen olevan webasto, joka käryää. Aloimme kuitenkin pohtia asiaa tarkemmin. Rissu pieraisi? Joku sytytti autossa olevaan kamiinaan tulet? Nauraen mietimme erilaisia vaihtoehtoja matkaa jatkaessamme. Suuntasimme kätkölle nimeltä Varo hevosia. Matkalla tuli vastaan toinen kätkö ja pysähdyimme sitä etsimään. Tungimme kaikki neljä itsemme pieneen kolmioin muotoiseen tilaan jossa arvelimme kätkön olevan. Kipusimme ja kapusimme, kumartelimme ja kolhimme itseämme. Kurkimme kolosiin ja tungimme sormemme jokaiseen reikään. Hanikala löysi purkin, paikasta johon Rissukin oli jo kurkkinut vaan ei ollut kätköä havainnut. Jatkoimme matkaa.

Varo hevosia sijaitsi paikassa jossa oli pakko jättää Helkama keskelle tietä. GPS johdatti sillalle. Ensin miehet rymysivät sillan toiselle puolelle kurkkimaan mahtaako kätkö olla siellä sillan alla. AlteV kurkotteli reunan yli todetakseen, ettei kätköä löydy sieltä. Miehet siirtyivät toiselle puolen siltaa. Naiset katselivat sillalta. Tällä kertaa Öpe meni kurkottelemaan sillan alle. Rissu huomautti että Öpen jalkojen alla ei ole maata vaan jäätä joka voi murtua. Hanikala pyysi olemaan varovainen. Öpe totesi miehiseen tapaan, ettei se mihinkään hajoa ja tehostaakseen sanojaan tömäytti jalallaan maahan. Kuului halkeavan jään ääni ja suuri jäälautta irtosi rannasta. Onnekseen Öpe piti sillan reunasta kiinni ja sai täten hypättyä taaksepäin kiinteälle maalle todeten että tapahtunut hätkähdytti hieman. Jäälautta ajelehti virtaa alaspäin sillan alle. Jää oli heikkoa, vaikkakin reilut 20 cm paksua. Öpe sai kuin saikin noukittua purkin ja laitettua siihen nimemme. Pääsimme peruuttamaan Helkamaa takaisin päin. Jälleen kerran. Tällä reissulla Helkama kulki taaksepäin useaan kertaan kapeilta kärrypoluilta.

Hevosista siirryimme lehmiin. Mutta sitä ennen AlteV ja Rissu poimivat ohimennen Loppi-0 kätkön. Tämän Öpe ja Hanikala olivat jo aiemmin hakeneet.Tästä jatkoimme matkaa Vihtijärven kappelille. Etsimme, etsimme ja Rissu arveli että kätkö on eräässä paikassa jota olimme jo monesti katselleet. Sehän on tilastollinen todennäköisyys. Vaivan jälkeen kätkön löysimmekin, todetaksemme että se on niin umpijäätynyt ettemme sitä saa irti ennen kevättä. Tai ilman että poltamme koko kätköpaikan poroksi. Päätimme odottaa kevääseen ja jatkaa matkaa lehmien luokse.

Vihtijärvellä oli Lehmätunneli, joka on aikanaan 70-luvulla rakennettu, jotta lehmät pääsevät Lopentien toiselle puolelle turvallisesti. Tämän kätkön Hanikala ja Öpe etsivät ilman laitteita, sillä laitteistot tekivät tenän akkujen loppuessa. AlteV:n gps ohjeisti, mutta Rissu etsi taas väärästä paikasta yrittäen kaivaa esille kuusta ihastellen tämän tuoksua ajatellen että kyllä se on kuusi joka tekee joulun kotiin. Sillä välin kun Rissu kaivoi käsin lumihankea, AlteV paikallisti purkin.

Kello oli jo hurjan paljon ja oli aika suunnata kohti kotia. Matkalla Hyvinkäälle poikkesimme Kytäjänkioskille katsastamaan Nykäsen Mattia tai oikeastaan hänelle tehtyä patsasta. Patsas on nimeltään Elämä on ihmisen parasta aikaa. Matin omia viisauksia siis. Yksi peruskätkö löytyi tästä nopsasti. Rissu ja AlteV siis löysi, Öpe ja Hanikala olivat sen aiemmin etsineet ja odottelivat auton lämmössä sen aikaa. Nyt ei enää yhtään kätköä.

Lopulta olimme Hyvinkäällä. Mutta… mikä olisi se kätköilyreissu, jolloin ei poimittaisi vielä yhtä kätköä. Siis kerta kiellon päälle.  Erästä aakkoskätköä oli jokainen meistä käynyt jo aiemmin vuorollaan ihmettelemässä. Nyt meitä oli riittävän monta, riittävin apuvälinein. Saisimme siis kätkön tällä kertaa. Auto lähes viereen ja apuväline mukaan. Rissu suorastaan juoksi kätkölle ennen kuin paikalle tulisi ylimääräisiä ihmisiä hidastamaan tahtia. Yllätys oli suuri kun kätkö oli hieman muuttunut. Se oli nyt helppo ottaa esiin ja apuvälineitä ei tarvittu. Hämäyksen vuoksi juoksentelimme vielä hangessa ja Öpe teki jopa lähes enkelinkuvan hankeen. Sitten kotiin.

Oli tosi mukava reissu. Kommelluksia, vaaratilanteita (ainakin kuviteltuja), paljon naurua ja paljon liikuntaa, niitä tämä reissu sisälsi. Oli hauskaa vaikka olimme palattuamme Lopen uupuneita.

Kävin manalan majoilla

Huh huh, olipas Helsingissä paljon kiireisiä ihmisiä. Juoksevat ratikkaan hullun lailla vaikka seuraava tulee ihan muutaman minuutin kuluttua. Ymmärtäisin juoksemisen jos matkaa paikasta A paikkaan B olisi vähintään 10 km ja kulkupeli menisi kerran tunnissa. No, mutta mulla ei ollut kiire mihinkään, joten Välskärinkadulta koulutuksesta pois KÄVELLESSÄNI rautatieasemalle, noukin matkalla Down under – Manalan majoilla kätkön. 1,5 / 1 Small. Löysin helposti, palauttaminen oli hieman vaikeampaa ja hitaampaa kiireisten ihmiseten vuoksi jotka häiritsivät palauttamista ohijuoksemisellaan – huoh!

Eipä muuta tällä kertaa. Terveisin Rissu.